Tänään joogasin taas. Vähän enemmän kuin yleensä. Ensin olin astangajoogan alkeisjatkotunnilla ja perään saman lajin alkeistunnilla. Kyllä, tuossa järjestyksessä.
Mun joogaharrastuneisuuteni lähti käyntiin yläasteella. Silloin tein erään nuortenlehden harrastuksenvalintatestin ja sain tulokseksi, että mulle sopisi parhaiten jooga. Luin ohessa olleen kuvauksen joogasta lajina ja suurin piirtein itseni ikäisen jooganharrastajatytön haastattelun. Koskaan ennen en ollut kuullut koko joogasta, mutta silloin mulle oli heti vesiselvää, että tuo on mun lajini.
Kuin taikaiskusta saman vuoden syksyllä, puolisen vuotta innostumiseni jälkeen kotipaikkakunnallani alkoi joogaryhmä. Innostus latistui heti alkuun, kun parhaat kaverini eivät aikomuksistaan huolimatta päässeetkään samalle kurssille kanssani. Itse jooga kuitenkin oli ihanaa, täsmälleen niin mukavaa kuin olin toivonutkin.
Harrastin silloin joogaa puoli vuotta. Sitten multa petti hermot, sillä se joogaryhmä kokoontui aina sellaiseen aikaan, että mun piti juosta sinne koulusta suoraan hirveällä kiireellä ja nälkäisenä. Lisäksi mua otti päähän, että siellä ei koskaan mahtunut kunnolla keskittymään omaan suoritukseensa: porukkaa oli niin paljon ja tilaa niin vähän, että joka liikettä tehdessä piti silmä kovana vahdata ja varoa muita.
Lopetin siis, mutta se ei tarkoittanut, että en olisi vielä ollut innostunut jatkamaan itse lajin parissa.
Yliopistossa mahdollisuuksia on taas tullut eteen. Koko yliopistoaikani olen tarkkaillut aikatauluja sen suhteen, voisinko päästä johonkin joogaryhmään. Tunnit ovat kuitenkin aina sattuneet juuri sellaisille ajoille, jotka mulle eivät ole käyneet. Ensimmäisenä vuonna korvasin joogasta pois jäämiseni bodybalancella, eli eräänlaisella lihaskuntoharjoittelun, jumpan ja joogan sekoituksella. Toisena vuonna kävin syvävenyttelyssä. Kolmantena vuonna en tainnut käydä missään. Viime syksynä vihdoin pääsin ilmoittautumaan hatha-joogakurssille. Syksyn ajan hathajoogasin ja tammikuusta lähtien olen siirtynyt astangajoogaan.
Joogalajeja on erilaisia, enkä yritäkään väittää olevani mitenkään asiantuntija. Se ilmeisen yleinen harhaluulo ei kuitenkaan missään nimessä pidä paikkaansa, että jooga olisi jotakin uskonnollissävytteistä meditoimista. Se ei myöskään ole mitään kevyttä, helppoa ja rentoa venyttelyä. Ainakaan välttämättä.
Se yläasteella kokeilemani jooga oli muistaakseni jonkinlainen eri joogamuotojen sekoitus. Syksyllä käymäni hathajooga oli suhteellisen rentouttavaa ja rauhallista. Tää astangajooga on ollut taas liikunnallisempaa ja ottanut välillä koville. Sekä hatha- että astangajoogassa paitsi venytellään ja saadaan lihakset nautinnollisen vetreiksi, myös yhtäkkiä havahdutaan siihen, mitä kaikkia lihaksia sitä omistetaankaan ja miten rapakunnossa voi ihminen olla, vaikka luulee olevansa ihan hyvässä vedossa.
Molemmat ovat jatkuvasti vain kasvattaneet inspiraatiotani joogaan. Kai se on se jännä tunne, kun pikkuhiljaa huomaa, että hallitsee oman kehonsa ja pystyy oman kehonsa ja hengitysrytminsä avulla vaikka mihin, moneen sellaiseen asiaan ja asentoon, mitä ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Saan taas nenän polviin, vaikka viimeksi olen onnistunut siinä lapsena. Aiemmin elämässäni luulin, että mulla nyt vain sattuu olemaan huono tasapaino, eikä sitä enää tän ikäisenä voi korjata: ennen en pysynyt kymmentä sekuntia yhdellä jalalla. Nykyään voin seisoa vaikka kuinka kauan yhdellä jalalla, toinen jalka suorana eteenpäin.
Jollakin tavalla se valaa uskoa ihan kaikkeen: enää en niin usein yksioikoisesti ajattele, että mä en osaa enkä pysty enkä kykene. Jaksan entistä paremmin ja herkemmin uskoa siihen, että (melkein) kaikki on mahdollista harjoittelemalla.
Välillä on ihan yliluonnollista, mihin pystyy, kun vain harjoittelee.
Ja kaikkein ihaninta on, että uuden asian oppimisen ja osaamisen riemu ei vielä aikuisenakaan ole kadonnut mihinkään. Yhä se on yhtä huumaava kuin joskus lapsena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti