Lukuelämyksiä lapsuudesta

No niin, nyt saatte sen lupaamani lastenkirjallisuuspostauksen!
Tuttuun tapaan valotan asiaa omien kokemusteni kautta, eli jos toivoitte tai pelkäsitte jotakin pitkää, tieteellistä sepustusta asian tiimoilta, niin voitte heittää sen tunteen nyt hukkaan, oli se sitten kumpi tahansa. Voin joskus jaaritella jotain tieteellistäkin, mutta nyt haluan vain puhua taas itsestäni.

Mulle on lapsena luettu valtavasti. Aikuisena olen kuullut monessa eri tilanteessa ja yhteydessä paatoksellista puhetta siitä, kuinka tärkeää on se, että lapsille luetaan ääneen, että lapsia kiikutetaan pienestä pitäen kirjastoon ja että lapsissa pyritään kaikin tavoin herättämään lukuhalu. No, minun vanhempani ovat ainakin hoitaneet sen homman. Vaikka olen varmaan itsekin ollut kaikin tavoin sellainen ihminen, että kirjat ja lukeminen ovat aina kiinnostaneet, niin kyllä vanhempien kannustus on myös ollut aika maksimaalista. Kirjasto on ollut mulle toinen koti niin kauan kuin muistan. Joskus eskari-ikäisenä kadehdin isoveljeni koulukirjoissa seikkailevaa Aulis-jänistä, koska se saa asua kirjastossa. Haaveilin siitä, kuinka siistiä olisi vain saada istua kirjastossa ja kahlata kaikessa rauhassa läpi vaikka kaikki lastenosaston kirjat. Kun selitin tätä samanikäiselle kaverilleni, se luuli, että vitsailin.
Luulisin tuota nykyään itsekin vitsiksi, mutta muistan sen aivan tarkkaan. Haaveilin ihan tosissani, että saisin itsekin asua kirjastossa. Olen ollut outo jo lapsena.

Mietin tossa joskus vähän aikaa sitten, olenko mä elämässäni ehtinyt oikeastaan juuri muuta tehdä kuin lukea kirjoja. Siitä lähtien, kun opin lukemaan, eli joskus 5-vuotiaana, mulla on aina ollut joku kirja kesken. Joskus ala-asteikäisenä olin järkyttynyt saadessani tietää, että on ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja ollenkaan. Ihmettelin, mitä ne ihmiset sitten oikein tekevät. Mitä ne tekevät automatkoilla, iltaisin, vapaa-aikanaan, aamupalan äärellä, silloin, kun pitää odottaa jotakin, tai ylipäätään silloin, kun ei tarvitse tehdä mitään muuta?

Sitten tuli mieleen, että ei se mun kirjafriikkiys kyllä mistään lukutaidosta lähtenyt. Muistan sen ajan, kun en vielä osannut lukea. Meille, eli minulle ja pari vuotta vanhemmalle veljelleni luettiin aina iltasatu. Se oli traditio, jonka muistan. Meille luettiin myös päivisin satuja. Vaadimme aina, että meille luetaan. Isä luki, äiti luki tai isoveli luki. Eikä päivisin yksi satu kyllä riittänyt. Niitä piti lukea vähintään kolme. Yleensä yritimme vielä taktikoida ja valita oikein pitkiä satuja. En tiedä kumpaa siinä oli enemmän, sadun kuuntelemisen iloa vai vain sitä, että sai olla jollakin tavalla vanhempien huomion kohteena. Ehkä molempia.

Muistan, että jos kukaan ei ehtinyt tai jaksanut lukea meille, kuuntelimme kuuntelukasetteja. Meillä oli esimerkiksi monta Disneyn elokuvaan perustuvaa kuuntelukasettia ja kirjaa. Muistan vieläkin sen äänen, jonka kuullessaan piti kääntää sivua.  Matti Ranin luki niitä. Kun viime kesänä kuulin Matti Raninin kuolleen, ainut ajatukseni oli, että se ihminen luki kaikki lapsuuteni kuuntelukasetti-sadut. 

Ja jos jostain syystä kukaan ei lukenut, ei edes Matti Ranin, niin muistan itse selailleeni kirjoja ja kertoneeni sadut itselleni ulkomuistista.

Meillä oli sellainen paksu kirja nimeltä Satujen Unkari, jota meille aina luettiin. Siinä oli unkarilaisia satuja. Lisäksi muistan, kuinka meille luettiin eläimiä hoitavan tohtori Kipulan seikkailuista. Monta iltaa piti jännittää sitä, ehtiikö tohtori Kipula Afrikkaan pelastamaan hengenvaarassa olevat tiikerit. 

Ensimmäiset omat lukuelämykseni liittyvät Grimmin satuihin. Kun olin oppinut lukemaan itse, pidin kaikkein eniten paksuista satukirjoista, joihin oli koottu kaikki perinteiset sadut, Lumikki ja Tuhkimo ja Prinsessa ja herne ja Ruma ankanpoikanen ja Seitsemän pientä kiliä ja Tittelintuure ja mitä kaikkia niitä olikaan. Kahlasin koko kirjaston satukirjahyllyn läpi.

Seuraava lukuelämykseni liittyi Raamattuihin. Eskarissa meille luettiin joku Raamatun kertomus, ja sen jälkeen luin kaikki kirjaston lasten Raamatut, jotka löysin. Siis todellakin, ihan kaikki. Ne olivat mun lempikirjoja silloin. En koe, että kotonani olisi koskaan otettu minkäänlaista vahvaa kantaa uskontoihin puoleen eikä toiseen, mutta eskari-ikäisenä minä arvostin Raamatun kertomuksia ihan puhtaasti niiden kirjallisen arvon takia. Suurin toiveeni oli saada 7-vuotislahjaksi oma lasten Raamattu, ja sainkin sen. Kukaan eskarikavereistani ei vain ollut siitä yhtä innoissaan, kun yritin innoissani esitellä sitä kaikille. Olin toivonut sitä pitkään, ja kun sain tietää, että 12 vuotta vanhemmalla isoveljelläni oli oma rippikoulusta saatu Raamattu, olin ihan kateellinen. Yritin lukea sitä, mutta eihän se oikein lähtenyt luistamaan samalla tavalla kuin ne lapsille tehdyt versiot. Kysyin sitten kunnioittavasti veljeltäni, että "ootsä lukenu tän ihan kokonaan?" johon se vastas välttelevästi, että ei nyt ihan kokonaan sentään.

Kun sadut ja Raamatut oli käyty läpi, löysin Astrid Lindgrenin kirjat. Silloinkin olin 6-7-vuotias. Ensimmäisenä tuli Peppi Pitkätossu: kävimme päiväkotiryhmäni kanssa katsomassa Peppi Pitkätossusta kertovan näytelmän, ja pidin siitä paljon. Olin onnellinen saadessani tietää, että siitä on tehty kirjojakin. Kului jonkun aikaa niin, että en varmaan oikein mitään muuta lukenutkaan, kuin Peppi Pitkätossua aina uudestaan ja uudestaan. Sain omaksi sellaisenkin kirjan, missä oli kaikki Peppi-tarinat yksissä kansissa, ja se oli pitkään kaikkein kallein aarteeni. Mulla oli ja on vieläkin kaikkea Peppi-tavaraa: huoneeni ovessa on Peppi-kyltti, veljieni lapsetkin ovat saaneet syödä Peppi-lautaselta Peppi-lusikalla ja juoda Peppi-mukista, seinälläni on Peppi-koristelautanen ja ties mitä mulla joskus silloin aikoinaan on ollutkaan.

Lopulta mulle tietysti valkeni suureksi iloksi ja onneksi, että Astrid Lindgren on kirjoittanut muutakin. Kahlasin läpi kaikki Vaahteramäen Eemeli -kirjat, Marikki-kirjat, Lotta-kirjat, kaikki yksittäiset Astrid Lindgrenin satukirjat, Ronja Ryövärintyttären ja Melukylän lapset. Melukylän lapsista pidin Pepin jälkeen kaikkein eniten. Saariston lapset on ainoa teos, jota en ole lukenut vieläkään. Löysin Veljeni, Leijonamieli -teoksen 9-10-vuotiaana ja se oli vuosikaudet ihan ehdoton lempikirjani. Mutta ei puhuta siitä enempää, sillä mä idiootti tein kanditutkielmani siitä, enkä ikinä enää kajoa sanallakaan koko teokseen. Pthyi.

Ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa ei ollut yhtäkään kuvaa, oli Anni Polvan Tiina. Muistan kirkkaasti sen päivän, jona luin ensimmäisen kerran Tiina -kirjaa: mulla oli kaikki lukeminen loppu, olin lukenut kaikki kirjaston kirjat ja oli kai joku pyhäpäivä niin, että kirjasto ei ollut auki. Kiukuttelin sitä, kunnes äitini keksi, että mehän voimme hakea varastosta hänen vanhoja kirjojaan minulle luettavaksi. Siellä oli myös Tiina -sarjan ensimmäinen kirja. Olin silloin 7-vuotias. Pidin siitä paljon, vaikka olin muistaakseni yllättynyt ja pelästynytkin siitä, että luin kokonaisen kirjan, jossa ei ollut kuvan kuvaa. Pelkkää tekstiä vain.
Siitä se alkoi. Luin parin seuraavan vuoden aikana koko Tiina-sarjan, niitä kirjoja on jotain 20 ja 30 välillä. En kyllä itse asiassa muista mitenkään erityisen paljon pitäneeni niistä kirjoista, mutta eivät ne mun mielestä huonojakaan olleet. Kun olin aloittanut niiden lukemisen, luin niitä kai jotenkin tottumuksesta. Nykyään mua jotenkin ärsyttää koko Tiina-hahmo, sillä sehän on aivan liian täydellinen ja niissä kirjoissa koko ajan tuodaan esiin, kuinka on hienoa, jos tyttö on jotenkin poikamainen ja osaa lyödä turpaan jokaista vastaantulevaa, joka jostain syystä ärsyttää. Ymmärrän kyllä, että omana aikanaan ne ovat olleet tärkeässä asemassa, koska naisen ja tytön rooli on ollut paljon rajoitetumpi, mutta, no. Onpahan ne tullut luetuksi kuitenkin. Ja siihen samaan syssyyn luin sitten koko joukon muitakin Anni Polvan kirjoja, sillähän on koko liuta erilaisia lasten- ja nuortenkirjoja ja erilaisia hahmoja. Ja voin kertoa, että ainakin Anni Polvan kirjoissa mainitut lasten lemmikkikoirat kuolivat aina, takuuvarmasti. Niissä opin jo hyppäämään viimeiset luvut yli ihan vain itseäni säästääkseni.

Ekalla luokalla koulussa meille luettiin Anders Jakobssonin ja Sören Olssonin Lasse-kirjoja. Nekin luin sitten koko pitkän sarjan. Nehän ovat ala-asteikäisen pojan arkielämästä humoristisella otteella kertovia kirjoja. Meille luettiin, ja jatkoin kotona itse, myös Eppu-kirjoja, joiden tekijää en kyllä muista. Muistan vain, että kyllä niitä poikahahmojakin onneksi oli lastenkirjallisuudessakin. Ja aina, kun koulussa luettiin jotakin, minä halusin jatkaa saman kirjan tai saman kirjasarjan lukemista vapaa-ajalla. Muistan koulussa luettaneen myös Kari Vinjen Kamilla -kirjoja, jotka olivat eräänlaisia lastendekkareita. Sen kirjailijan kirjat luin myös kotona ihan kaikki.

Tokalla luokalla koulussa ollessani halusin lukea nimenomaan jännittäviä kirjoja. Äitini suosituksesta aloin lukea Viisikoita, joista tykkäsinkin jonkun aikaa tosi paljon. Aikuisena olen monta kertaa miettinyt, että niitä pitäisi lukea uudelleen. En muista niistä juuri muuta kuin sen että ne olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja, juuri sopivan jännittäviä ja niissä syötiin joka välissä.
Samaan aikaan Viisikko -kirjojen kanssa yritin lukea myös Neiti Etsiviä, mutta niistä en oikein koskaan oppinut pitämään. Musta tuntui ja tuntuu kyllä edelleen vähän oudolta, että ne olivat olevinaan lastenkirjoja, mutta päähenkilö oli kuitenkin 16-18-vuotias, eli ei yhtään samastuttavan ikäinen.

Eka-tokaluokkalaisena luin myös kaikki Tove Janssonin Muumi-kirjat, mutta en silloin  oikein tykännyt niistäkään. Ne ovat auenneet mulle paremmin vasta aikuisena. Sen sijaan A.A. Milnen Nalle Puh oli mielestäni ihana.

Jos mun pitäisi tehdä joku yhteenveto siitä, millaista on hyvä lastenkirjallisuus ja mitä mä muistan siitä itse lapsena ajatelleeni, niin siihen on aika selkeä sääntö: lapsilukijaa ei pidä aliarvioida. Astrid Lindgrenin ajaton vetovoima piilee ainakin minun näkökulmastani juuri siinä, että hänen kirjoissaan lapsilukijaa selvästi arvostetaan. Lapsen silmin kerrottuja asioita ei kuvata yhtään alentuvasti, eikä aikuisia esitetä minään kaikentietävinä maailmanvaltiaina. Peppi Pitkätossuhan kääntää tuon asetelman nurinkuriseksi, sillä niissä kirjoissa aikuiset esitetään aika naurettavassa valossa. Kuitenkaan se ei koskaan ollut se syy Peppi-faniuteeni. Jos ajatellaan henkilöhahmoja, niin kyllä minä lapsena pidin paljon Peppiä enemmän vaikkapa Pepin ystävästä, Annikasta tai Melukylän Liisasta, jotka olivat kilttejä ja tottelevaisia, mutta joita ei silti poljettu jalkoihin. Mielestäni aikuisten tai aikuisuuden naurettavaksi tekeminen ei siis ole mikään hyvän lastenkirjallisuuden tae. Avainsana on se, että lapsia ja lapsen maailmaa ei katsota ylhäältä alaspäin.

Sittenhän aina keskustellaan siitä, minkä asioiden esittäminen on lastenkirjallisuudessa oikein ja mikä ei. Minun mielestäni esimerkiksi kuoleman esittäminen lastenkirjallisuudessa ei ole mitenkään väärin. Riippuu tietysti lapsesta, lapsen iästä ja tilanteesta, mutta uskoisin, että lapsilukijat ottavat asiat niin kuin ne ovat. Lapset, tai ainakaan minä itse lapsena, en ajatellut kuolemaa sen syvällisemmin, vaikka Astrid Lindgrenin saduissakin pienet lapset sairastuivat ja kuolivat koko ajan. Se esitettiin niin kuin se oli ja se siitä. Grimmin saduissahan pahan suden kuolemaa oikein juhlittiin - samoin kuin sitä, että Hannu ja Kerttu -sadussa Kerttu onnistuu työntämään noidan uuniin, että Lumikin äitipuoli pakahtuu kiukusta kuoliaaksi, että kaikki pahat hahmot lopulta kuolevat, ja mahdollisimman ikävällä tavalla. Sitten nostetaan kohu siitä, että Muumipappa polttaa piippua lapsille suunnatussa telkkariohjelmassa. What?

Ei nyt oikein pysynyt kasassa ja koossa tää merkintä, mutta sanon tähän lopuksi vielä sen, että lastenkirjallisuus on mielenkiintoinen ja tärkeä tutkimuksen ja pohdinnan aihe. Eikö vain?