Tai oikeastaan, hopealla kuorrutettukin pilvi peittää auringon.
Ja kun nyt olen saanut tarpeekseni jaella itse muokkailemiani viisauksia, yritetään mennä asiaan. Sillä kaikkein suurimmallakin arjen ilolla, jota eilen (ja tänään) sain kokea, oli sitten lopulta kuitenkin todella synkkä varjo.
Kuvittele ihminen, joka ei ole perheesi jäsen, mutta ehkä sitten kuitenkin perheen jälkeen läheisin sukulainen. Kuvittele, että hän ei oikeasti, siis biologisesti, ole sukua sinulle, mutta oikeastaan kyllä kuitenkin on. Avioliiton kautta hän on sukua sinulle ja niin sanoakseni henkisesti hän on kaikin tavoin sukulaisesi, läheinen ja tärkeä ihminen. Henkilö, joka on ollut keskeinen osa elämääsi, arkeasi, sinua, niin kauan kuin saatat muistaa. Hän on ollut aina lähellä. Painaako siinä siis mikään biologinen side, jonkun geenin yhtäläisyys, enää mitään?
Sitten tulee avioero. Kaksi ihmistä eivät enää voi asua yhdessä. Seuraus on, että toinen heistä, hän, joka on aina ollut lähelläsi, onkin nyt yhtäkkiä kaukana. Hyvin kaukana. Yhtäkkiä se biologinen side, se yhteinen geeni, jonka olemattomuutta et ole koskaan ajatellut, onkin hyvin merkittävä tekijä. Se on lopulta se, mikä teidät erottaa.
Kaikki ei elämässä aina mene niin kuin luulee ja uskoo. Jokin voi mennä pahasti vikaan. Ennen itsestäänselvänä osana arkeasi ollut ihminen on yhtäkkiä kaukana, kaukana täältä, etkä tiedä, näetkö häntä enää koskaan. Toivot toki, että tapaisitte vielä, mutta et voi tietää.
Elämä on loppujen lopuksi aikamoisen julmaa peliä, jos ette sitä vielä tienneet. Eikä kuolema ole ollenkaan se kaikkein julmin ihmisten erottaja.
Jos ette saaneet mitään selvää tästä sepustuksesta, niin pyydän anteeksi. Tämä oli tarkoitettu eräänlaiseksi tarinaksi, joka ehkä puki minun tuntemukseni jollakin tavalla sanoiksi, mutta oli samalla kohdistettu juuri sinulle, tarkoituksenani, että sinä ajattelisit tätä asiaa. Minä olen ehkä tullut ajatelleeksi liian myöhään. Jospa te muut säästyisitte samalta virheeltä.
Ja nyt kun olen synkistellyt taas osani, haluan kertoa, että mulla on taas tänään ollut tosi kiva päivä. Mulla oli saksan luennolla tosi mukava pari, jonka kanssa yhdessä harjoiteltiin päivämäärien sanomista saksaksi, ja saatiin sitä kautta tietää, että meillä on vain kahden päivän ikäero. Meillä molemmilla on kohta synttärit. Muutenkin elämäni on tänään jatkunut yhtä iloisena ja jollakin tapaa levollisena, kuin lauantaina ja eilenkin. Tää tunnetila tuntuu todella oudolta, pelottavaltakin kaiken takana olevan, tuhatvuotiselta tuntuneen ahdistuksen jälkeen. Jo eilen illalla ihmettelin, mitäköhän mä nyt oikein olen vetänyt, onko joku syöttänyt mulle salaa jotakin huumetta, kun olen näin iloinen eikä mua ahdista yhtään. Edes tuota edellä kuvailemaani asiaa en tällä erää jaksa itkeä. Eilen olin aivan vähällä purskahtaa itkuun sitä ajatellessani, mutta sitten päätin, että mä en perkele itke nyt. Mä olen itkenyt niin paljon niin pitkän aikaa, että jos mä nyt viimein olen hetken iloinen, niin tää asia ei vielä ole tarpeeksi järkyttävä sitä pilaamaan. Kyllä mä ehdin itkeä litroittain sitten kohta taas, kun sen aika on. Nyt mä olen iloinen ja sillä hyvä!
Mukavaa viikon alkua itse kullekin. Itse jatkan tätä olotilani ihmettelyä. Elämä on parasta huumetta (?).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti