Naistenpäivän kunniaksi otan puheeksi oman sukupuoleni. En ole koskaan ollut ainakaan omasta mielestäni erityisen feministihenkinen, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että jos saisin valita sukupuoleni, olisin tyttö.
Muistan, kuinka esim. juuri noissa lastenkirjapostauksessani mainitsemissani Anni Polvan kirjoissa monet päähenkilötytöt toivoivat hartaasti olevansa poikia. Muistan, kuinka ihmettelin sitä lapsena. En voinut ymmärtää, mikseivät he olleet tyytyväisiä siihen, että olivat tyttöjä, ja mikä muka olisi hienompaa tai paremmin, jos olisi poika.
Myöhemmin olen tajunnut, että Anni Polvan kirjojen aika on erilainen kuin minun elinaikani, ja ehkä se tytön ja pojan roolikin on ollut erilainen. Nykyään saattaa olla helpompaa olla tyttö, kuin silloin. Ja helpompaa iloita siitä, että on tyttö.
Mutta joka tapauksessa, minä en ole koskaan halunnut olla poika. Olen aina ajatellut, että jos saisin valita, valitsisin sen sukupuolen, joka nyt olen. Tietysti tähän vaikuttaa se, että en vielä koskaan ole joutunut sellaisiin tilanteisiin, jossa minua olisi kohdeltu paremmin, jos olisin toista sukupuolta. En ole ainakaan vielä joutunut kilpailemaan mistään työpaikasta tai palkan suuruudesta ja häviämään muuten kanssani tasaveroiselle miessukupuolen edustajalle. Ehkä joskus alan ajatella asiasta vähän eri tavalla, mutta tälläkin hetkellä olen mielelläni tyttö / nainen.
Pienenä en tykännyt leikkiä barbeilla enkä nukeilla enkä muilla tyttöjen leluilla. Se johtuu ehkä siitä, että kasvoin veljien kanssa. En kuitenkaan koskaan ole mielestäni ollut mikään poikatyttö. Vaikka en lapsena pitänyt barbeista tai vauvanukeista tai muista "tyttöjen leluista", en myöskään ainakaan kovin paljoa pitänyt niistä perinteisistä "poikien leluista", joilla veljeni leikkivät. Leikin niillä vain silloin, jos halusin leikkiseuraa ja minun oli sen vuoksi pakko mukautua veljen leikkeihin.
Suosikkilelujani olivat noiden perinteisten "tyttöjen" tai "poikien lelujen" sijasta eläimet. Minulla oli kasa pieniä eläimiä, erilaisia eläimiä, joilla sitten aina leikin. Esimerkiksi "Maa aikojen alussa" -piirroselokuvasta inspiroiduin laittamaan koko eläinjoukkoni matkaamaan "Suureen Laaksoon" eli käytännössä koko talomme läpi vaikkapa vanhempien huoneesta minun huoneeseeni. Matka oli pitkä ja monivaiheinen, ja niinpä siinä saattoi mennä koko päivä: siirtelin jokaista eläintä yksi kerrallaan yhden askeleen verran, ja jos vaikka aamulla oltiin olohuoneessa, saatettiin keittiössä olla vasta iltapäivän puolella ja yläkerta saavutettiin vasta myöhään illalla, jos koskaan. Usein matka ei päättynyt onnellisesti, eikä sen kuulunutkaan päättyä. Joku saattoi joutua imuriin tai kadota kesken matkan, eivätkä vanhempani ainakaan oikein tykänneet siitä, että koko valtaisa pienten eläinten joukko matkasi keskellä olohuoneen lattiaa ja vieraita oli tulossa.
Lisäksi rakastin (ja rakastan edelleen) pehmoeläimiä. Minulla on aina ollut niin paljon erilaisia pehmoleluja, että hyvä kun itse sekaan mahdun. Lapsena olisin aina halunnut ottaa jonkun pehmoeläimen kaupasta mukaan. Joka kauppareissun aikana löysin leluosastolta jonkun kissan, koiran tai minkä eläimen nyt milloinkin, silittelin sitä ja tutustuin siihen ja olin aina surkeana, kun se piti jättää kauppaan, vaikka se olisi selvästi halunnut lähteä mukaan. Nykyään olen sentään vähän päässyt eroon tuosta ylimaallisesta pehmolelujen tunteiden huomioon ottamisesta, mutta on niiden kauppaan jättäminen edelleen aika vaikeaa.
Tykkäsin lapsena leikkiä myös autoilla. En halunnut veljeni tavoin leikkiä niillä mitään romurallia, vaan pistin ne vain ajelemaan ympäriinsä ja lopulta parkkeeraamaan johonkin. Usein minun autoni myös juttelivat keskenään ja olivat kavereita ja niillä oli suhteita keskenään, kun taas veljien autot olivat pelkkiä välineitä leikkiajeluun.
Kun halusin leikkiä veljeni kanssa yhdessä yksinleikkimisen sijaan, jouduin tietysti leikkimään "poikien leluilla", eli sotilailla, legoilla ja dinosauruksilla. Niissäkin leikeissä meillä oli eroja: kun veljeni dinosaurukset tappelivat ja raatelivat toisiaan, minun dinosaurukseni juttelivat, olivat kavereita ja usein lähtivät vaikka matkalle sinne Suureen Laaksoon. Veljeni sotilaat suunnittelivat sotataktiikoita ja tulivat hyökkäämään minun sotilaideni kimppuun, minun sotilaani pitivät juhlia ja tärkeitä kokouksia, joissa he neuvottelivat joistakin sotilasyhteiskunnan asioista. Veljeni rakenteli legoista sotalinnakkeita, minä rakensin kylpylöitä ja kauppakeskuksia.
Ja kun aika ajoin keskustellaan lasten pyssyleikkien vaarallisuudesta, niin pakkohan se on kertoa, että olen minäkin niitä pyssyleikkejä leikkinyt. Ne olivat hauskoja. Varsinkin, jos sai sellaisen hyvän aseen, jossa oli kunnon valo- ja ääniefektit. Näin väkivaltainen minustakin niiden seurauksena on nyt tullut.
Sellaista tänään. Idea tässä postauksessa oli kai osoittaa, kuinka sukupuoli tai edes sukupuolittuneisuus leluissa ei ole mikään este eikä ehdoton vedenjakaja, vaan jokainen voi olla tyytyväinen siihen, mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti