Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

Joskus 12-14-vuotiaana kuuluin Demi-lehden aktiiviseen lukijakuntaan. Se on sellainen nuorille tytöille ja naisille suunnattu aikakausilehti, jos ette tienneet. Joka kuukauden numerossa oli Miksi?-palsta, johon toimittajat olivat keränneet miksi-alkuisia kysymyksiä. Kysymysten aiheiden kirjo oli hyvin laaja. Mikään ei säästynyt toimittajien kyselykaudelta.

Ajattelin tänään toteuttaa vähän samaa ideaa täällä blogissani.

Miksi ihmiset poistavat Facebook-kavereitaan kaverilistoiltaan?
Mun Facebook-historiani aikana mut on poistettu ties kuinka monen ihmisen kaverilistalta. Usein pahoitan siitä mieleni, vaikkei pitäisi. Se saa aikaan tunteen, että musta ei välitetä eikä pidetä. Mut poistetaan kavereista paljon useammin kuin pyydetään kaveriksi. Se on surullista, vaikkei sen pitäisi olla.
Monesti ihmiset kertovat syyksi poistamiseensa sen, etteivät he halua pitää kaverilistallaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa eivät pidä muutenkaan yhteyttä tai ole tekemisissä.
Minä en ymmärrä sitä.
Minulle Facebook on nimenomaan paikka niitä varten, joihin en saa pidettyä yhteyttä mitään muuta kautta. Toki mulla on kaverilistalla paljon sellaisia ihmisiä, joita näen kasvokkainkin ja olen paljon tekemisissä Facebookin ulkopuolella. Heidän poistamistaan FB-kaverilistalta olen joskus harkinnut. Siksi, ettei mun mielestä ole järkeä olla FB-kaveri silloin, kun on miljoona parempaakin yhteydenpitokanavaa, mm. kasvokkain näkeminen.
Facebookhan on sitä varten, että sieltä näkee niidenkin kuulumisia, joita ei muuten näkisi tai kuulisi.
Itse olen koko FB-historiani aikana poistanut ehkä neljä kaveria. Kolme siksi, että heidän olemisensa kaverilistallani häiritsi minua. Lakkasin tekemästä päivityksiä vain siksi, koska en halunnut näiden ihmisten tietävän joitakin asioita minusta. Mua häiritsi, jos joku kaverini paljasti seinälläni jotakin niin, että nää häiritsevät tyypit saivat sitä kautta tietää jotakin, mitä en olisi halunnut heidän saavan tietää. Sitten sain ahaa-elämyksen ja poistin ne häiritsevät ihmiset kaverilistaltani. Siihen loppui se ongelma. Ja sellaisia ihmisiä on hyvin, hyvin vähän, joten siksi en juuri poistele ihmisiä kaverilistoiltani. Olenhan sitä mieltä, että periaatteessa en julkaise Facebookissa mitään sellaista, mitä en voisi julkaista koko maailmalle.
Yhden kaverin olen joskus poistanut siksi, että luulin häntä eri henkilöksi hyväksyessäni hänen kaveripyyntönsä. Kun tarkastelin hänen profiiliaan pidempään, huomasin että hän olikin joku ihan muu. Muita syitä en ole itse nähnyt kavereiden poistamiseen. Myönnän, että on typerää, että mullakin saattaa olla kaverilistalla joitakin ihmisiä, joiden kanssa en oikeasti vuosiin ole pitänyt mitään yhteyttä, en ole kiinnostunut heidän kuulumisistaan eivätkä he todennäköisesti sen enempää minun kuulumisistani, enkä edes muista heidän olemassaoloaan, ennen kuin joku heidän päivityksensä läjähtää etusivulleni. Sellaiset poistamiset ymmärrän, mutta itse en jaksa. Siksi, koska Facebook nyt on vain Facebook, eli ei mikään vakavasti otettava juttu.

Siinä se Facebookista avautuminen tältä erää. 
Seuraavaksi: Miksi takaisinsoittopalvelu on keksitty? Ketä se muka hyödyttää?
Itse inhoan puhelimessa puhumista. Maailmassa on noin kaksi ihmistä, joiden kanssa puhelimessa puhuminen ei tunnu mielestäni vaivaannuttavalta. Toinen on äitini, toinen eräs läheinen ystäväni, joka jakaa kanssani tuon puhelimessa puhumiskammon. Hänen kanssaan aina sitten yhdessä panikoimme siitä, miten inhottavaa tää puhelimessa puhuminen on ja lopetetaan nyt äkkiä, ennen kuin tulee sydänkohtaus.
En osaa oikein sanoa, mikä puhelimessa puhumisessa niin ahdistaa. Yritän aina hoitaa asiat mieluummin joko kasvokkain, tekstareitse tai sähköpostitse. Kai se on taas joku mun hulluuden muoto: haluan joko nähdä ihmisen kasvokkain, tai sitten haluan kommunikoida täysin näkemättä ja kuulematta, kirjoittamalla. Puhelun aloittaminen on vaikeaa, puhelimessa asioiden sopiminen tuntuu vaikealta, puhelun lopettaminen on aina yhtä ikuisuuskysymys.
Ja sitten kun tähän soppaan vielä lisätään sellainen juttu kuin takaisinsoittopalvelu, niin avot.
YTHS:llä on käytössä sellainen. Kuluneen vuoden aikana olen joutunut soittelemaan sinne niin monta kertaa ja niin monen erilaisen asian takia, että olen jo jokseenkin tullut sinuiksi sen palvelun kanssa, enkä jaksa enää panikoida siitä yhtä massiivisesti kuin vaikka ihan ekalla kerralla. Silti joka kerta sinne soittaminen herättää mussa kysymyksen miksi. Miksi ei vain voi yhdellä kertaa soittaa ja varata aikaa ja se on siinä? Miksi pitää ensin kuunnella monimutkainen tiedote sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, painella nappuloita sen mukaan, mitä se automaattiääni toisessa päässä neuvoo ja sen jälkeen odotella, että sieltä soitetaan takaisin. Joskus soitetaan heti, joskus vasta monen tunnin kuluttua. Eikä ikinä tiedä, mitä siihen puhelimeen sitten pitäisi vastata. Omalla nimellä, ihan kuin ne soittaisivat oma-aloitteisesti minulle, vai kenties jotenkin niin, että tuo ilmi, että minä olen tässä nyt se, jolla on teille asiaa, kiva kun viitsitte nyt viimein soittaa takaisin, olen kaksi tuntia istunut täällä kylmä hiki otsalla odottamassa, että puhelimeni soi, uskaltamatta käydä edes vessassa siinä välissä.

Ja viimeiseksi, ehkä päivän polttavimmaksi kysymykseksi: Miksi ihmisellä pitää olla niin älyttömän matala ärtymyskynnys?
Miksi pitää ärsyyntyä niin julmetusti asioista, jotka eivät pätkän vertaa minulle kuulu, tuntemattomien ihmisten typeryydestä telkkarissa, joiden kanssa en ikinä joudu olemaan tekemisissä, sellaisten ihmisten tekemisistä, joiden ei pitäisi millään tavalla liikuttaa minua? Miksi? Ja ennen kaikkea, miten siitä pääsisi eroon vaikkapa siinä määrin, ettei tarvitsisi terrorisoida niiden vuoksi muita ihmisiä tällaisilla järjettömän pitkillä blogiteksteillä?

Nyt jätän nämä kysymykset hautumaan ja toivon, että joku keksii vastaukset.