Maailma on tänään ollut tasan kuusi vuotta ilman erästä hienoa miestä. Jo kuusi vuotta on siitä kirkkaasta kevätaamusta, jona sain tekstiviestin, joka ei olisi saanut olla totta.
Olen sitä mieltä, että valtaosaan elämän tilanteista, varsinkaan niihin kaikkein suurimpiin, ei ole olemassa oikeita tai edes sopivia sanoja. Eikä niitä siis tarvitse edes yrittää hakea.
Mielessäni on kuitenkin tässäkin tilanteessa pyörinyt ne samat sanat, joilla joulukuun lopussa aloitin tämän bloginkin.
Niin kauan kuin joku voi kuulla askeltemme kaiun, me olemme siellä, missä olemme kerran kulkeneet.
Niin kauan, kun on olemassa joku, joka muistaa meidät, me emme ole kuolleita.
Vaikka se joku, kuten minä, en olisi lähiomainen, en perheenjäsen, en edes sukua. Olen vain ollut eräänlainen sivustakatsoja. Siitä huolimatta minullakin on lämpimiä muistoja. Hän ei ole minullekaan kuollut eikä poissa.
Koko maailmassa ei ole niin paljon pimeyttä, että se voisi sammuttaa yhden pienen kynttilän valon. Eikä niin paljon melua, että se vaimentaisi rakastavan sydämen lyöntien äänen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti