Elämää aikuisena ihmisenä

Tulin tänne blogiin taas ja mulla olis kauheesti asiaa, enkä oikein nyt oo selvillä, mitä kaikkee tähän merkintään sitten sisällyttäisin.

Huomasin eilen, että mulla ei ollut kaapissa enää kuin yksi sellainen lääke, joita mun pitäisi ottaa yksi joka päivä samaan aikaan. Olen viisaasti jättänyt niitä vanhempieni luokse kyllä liuskakaupalla, että siellä ollessa ei tarvitsisi niiden puutteesta panikoitua, ja luulin niitä olevan vielä omankin kattoni alla ihan tarpeen mukaan, mutta eipä sitten ollut. En siinä hädässä keksinyt muuta kuin soittaa äidille keskelle hänen työpäiväänsä ja ihmetellä, että mitä tässä nyt pitäis tehdä. Yhdessä päädyimme siihen, että nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin että äiti pistää niitä mulle postissa tulemaan. Niin et jos nyt tulee sekavaa tekstiä, niin se johtuu tällä erää siitä, että mulla on jääny tänään lääkkeet ottamatta. 8)

Olin tänään sellasella luennolla, jossa puhuttiin aikuisuudesta ja aikuiskasvatuksesta ja -koulutuksesta. Luennoitsija puhui aluksi aika hiljaa ja hermostuneen oloisesti, mutta sitten, kun se pääsi vauhtiin, niin sen puhe muuttui hyvin selkeäksi ja kuuluvaksi ja välillä jopa kiihkeäksi, ja se viuhtoi käsillään koko ajan vauhdikkaammin. Ajattelin, että itse olisin varmaan aika samanlainen, jos luennoisin jostakin omaa "asiantuntemustani" koskevasta seikasta.

Siellä luennolla tuli puheeksi se, mitä aikuisuus oikeastaan on. Luennoitsija kysyi, kuinka moni meistä määrittelee itsensä aikuiseksi. Vain pieni osa viittasi. Minä kuuluin niihin viittaajiin. Se, kuka määrittelee itsensä aikuiseksi ja miten aikuisuus pitäisi määritellä, osoittautui siis ihan hyväksi kysymykseksi. Itse olen täällä blogissakin aloittanut monen monta lausetta sanoilla "kyllä aikuinen ihminen..." ja "aikuisen ihmisen pitää..." ja "on ihmeellistä, että vielä aikuinen ihminen..."

Silloin, kun itse oli vielä alaikäinen, ainakin jonkinlaisena aikuisuuden mittarina piti kai nimenomaan sitä ikää. Muistan, kuinka kasiluokalla ruotsin opettaja sanoi meille, että "tehän ootte jo isoja, aikuisia ihmisiä." Ties kuinka moni takertui siihen, että "ollaanhan me isoja, mutta ei me mitään aikuisia ihmisiä kyllä olla, kun me ei olla vielä täysi-ikäisiä." Siinä vaiheessa, kun omassa ikäryhmässäni alettiin juhlia täysi-ikäisyyttä, olin havaitsevinani suorastaan jonkinlaista taantumaa: yhä useampi alkoi suorastaan uhmaikäistyylisesti kertoa juttuja siitä, kuinka "mun äiti sano mulle, että mun pitää / mä en saa tehdä sitä ja tätä, mutta MINÄ sanoin siihen, että sori vaan, mä olen aikuinen ihminen ja mä teen mitä tahdon." Siinä vaiheessa, kuten kai jokaisessa elämän vaiheessa, otettiin kyllä mielellään vastaan ne täysi-ikäisyyden tuomat vapaudet, kuten oikeus hankkia ajokortti ja ajaa autoa ja oikeus ostaa alkoholia. Sen sijaan vastuun ottamiseen ei ollut samanlaista innokkuutta: kyllä nekin, jotka aikuisen ihmisen oikeuksin uhmasivat vanhempiensa rajoituksia, mun käsityksen mukaan vielä siinä vaiheessa asuivat ja söivät ym vanhempiensa kustannuksella.

Ja nyt, täällä yliopistossa, taas nähtävästi ollaan palattu siihen ajatukseen, että itseä ei haluta mieltää vielä aikuiseksi. Vaikka ihmisillä pitäisi olla vähintään ne samat oikeudet kuin heti täysi-ikäistymisen jälkeen, ja suurin osa lienee ottanut jo enemmän vastuutakin omasta elämästään.

Tässähän tullaan juuri siihen, että aikuisuuden, kuten oikeastaan kaikkien muidenkin ikävaiheiden, määrittely on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Milloin joku on aikuinen ja milloin taas jotain enemmän tai vähemmän? Mitä aikuisen ihmisen pitäisi tai ei pitäisi olla? Niistä kysymyksistä tuskin koskaan päästään täyteen yksimielisyyteen.

Tuolla luennolla esitettiin jälleen yksi aikuisuuden määritelmä. Olen nähnyt niitä jo useita, mutta samantyyppisestihän niitä jaotellaan joka puolella. Kaikille se on yhtä vaikeaa ja moniselitteistä, ja aina päädytään siihen, että ehdottomia määritelmiä ei voi eikä ole tarpeenkaan tehdä. Itsekin viittasin myöntävästi kysymykseen lähinnä juuri siksi, että olen viime aikoina täällä blogissa saarnannut niin paatoksellisesti siitä, kuinka aikuisen ihmisen jo pitäisi pystyä siihen ja tähän ja ei pitäisi enää olla sellainen ja tällainen. Sitten taas, kun peilaan itseäni vaikkapa siihen tän päivän luennolla annettuun määritelmään aikuisuudesta, niin kyllähän mä senkin mukaan joiltakin osin olen aikuinen, mutta sitten taas toisilta osin se saattaa olla kyseenalaisempaa.

Ensinnäkin aikuisuus jaettiin luennolla varhaisaikuisuuteen ja varsinaiseen aikuisuuteen. Varhaisaikuisuus ajoittuu ikävälille 17-22 ja aikuisuus jatkuu sitten siitä eteenpäin. Varhaisaikuisuuden tärkeäksi kehitystehtäväksi luennolla kerrottiin vanhemmista ja muusta lapsuudenperheestä irtautuminen. Siihen kuuluu myös omasta elämästä vastuunottaminen, omien sosiaalisten suhteiden muodostaminen ja oman maailmankuvan kehittäminen jne. Kuitenkin tuo lapsuudenperheestä irtautuminen oli keskeinen. Juuri siihen minä ja mun aikuisuuspohdinnat takertuivat.

Milloin voi sanoa irtautuneensa vanhemmista ja lapsuudenperheestä? Esim. minä en enää asu vanhempien luona, enkä ole asunut enää vuosiin. Asun omillani ja pystyn mielestäni ihan hyvin itsenäisesti hoitamaan arjen asiat. Käyn kaupassa, laitan ruokaa, siivoan, soitan itselleni lääkäriajat ja muut sellaiset, hoidan kaverisuhteita, hoidan opiskelut, hoidan monet arjen asiat ihan itse ja itsenäisesti. Mutta siitä huolimatta, kuten tämänkin merkinnän alusta heti voi huomata, ensimmäinen, mitä teen ongelmatilanteissa, on ädillle soittaminen. Puhuin siitä juuri erään opiskelutoverini kanssa viime viikolla: me olemme aikuisia ihmisiä ja asumme yksin ja olemme niin itsenäisesti hoitavinamme asiamme, mutta heti, kun tulee joku sellainen ongelmatilanne, johon ei oikein tiedä ratkaisua, niin äidille tai isälle soittaminen on ensimmäinen teko. Se on lähestulkoon refleksi. Ainakin minä tukeudun siihen, että äiti tai isä tai molemmat auttaa aina, vaikka kukaan muu ei auttaisi tai olisi saatavilla. Onko se sitten itsenäistä ja aikuisen ihmisen toimintaa? Onko se vanhemmista irrottautumisen merkki? Onko vanhemmista irtautumista myöskään se, että väen väkisin on eri mieltä kuin vanhemmat ja ilmaisee olevansa aikuinen ja päättävänsä itse? Eikö sellainen käytös viittaa enemmän uhma- tai murrosikään? Ja missä kulkee raja?

Sitten taas varhaisaikuisuuden jälkeen, varsinaisessa aikuisuudessa pitäisi löytää jonkinlainen tasapaino ja uudenlainen suhde vanhempiin. Sellainen, jossa ei enää ikään kuin ole ensisijaisesti 'kenenkään lapsi' vaan on omille vanhemmilleenkin enemmän kuin toinen aikuinen ihminen. No, eikö sellainen aika voi periaatteessa olla jo silloin, vaikka olisikin jollakin tapaa riippuvainen omista vanhemmista? Eikö voi käyttäytyä vanhempiensa kanssa kuin aikuinen, vaikka vielä pyytäisikin niiltä apua aina silloin tällöin? Ja eikö jokaiselle vanhemmalle oman lapsen luulisi olevan aina ensisijaisesti kuitenkin se 'oma lapsi'?

No, ei kai auta kuin ajatella edelleen, että nuo ovat vain jonkun tutkijan yrityksiä määritellä, eikä niissä voida ikinä päästä absoluuttisiin tuloksiin.