Niin kuin kaikki muut

Olin tänään luennolla, jossa puhuttiin demokratiasta kasvatuksessa ja koulutuksessa. Kuulostaa tylsältä, eikä ainakaan sellaiselta, joka olisi minun mieliaiheitani luennoilla, mutta yllättäen se antoikin ajatuksen aihetta aika paljon. Pääsin juuri siihen, mistä eniten nautin opiskelemisessa: uuden oppimisesta ja oivaltamisesta, ideoiden ja ajatusten saamisesta ja aidosta kiinnostuksesta. Sitä ei läheskään aina tule. Vain toisinaan. Ja ehkä enemmän nyt, yliopiston jatkettua pidempään, kun on oppinut tähän opiskelutyyliin, joka kuitenkin poikkeaa lukiosta ja muista aiemmista opinnoistani.

Monihan varmaan on sitä mieltä, että koulun tehtävä on kaataa ihmisen päähän se tieto ja sivistys, jonka ihmisen voisi ajatella tarvitsevan tässä yhteiskunnassa pärjätäkseen. Kukaan ei myöskään varmaan kiistä sitä seikkaa, että on oikein yrittää taata kaikille tasa-arvoiset mahdollisuudet sen tiedon saamiseen. Niin, että esim. oppimisvaikeuksista kärsivät ohjataan erityisopetukseen ja koulutuksen etenemiseen pyritään muillakin tukitoimilla, yhteiskunnan avulla.

Kuitenkin myös, ja oikeastaan ensisijaisesti, koulun tehtävä on sosiaalistaa yksilö yhteiskuntaan. Hiukan Ymmi Hinaajaa lainatakseni, eihän tämä maailma pyöri sillä tavalla, että kaikki vain säntäilisivät ympäriinsä omien tarpeidensa perässä, kukaan ei odottaisi vuoroaan ja kaikki tekisivät vain sitä, mitä itseä sattuu huvittamaan. Koulussa opetellaan juuri näitä taitoja: oman vuoron odottamista, omien tunteiden ilmaisemista ja muuta sellaista käyttäytymistä, joka yhteiskunnassa katsotaan suotavaksi kansalaisilta. Niin ollen koulu on ensiarvoisen tärkeä tekijä nimenomaan käytöksemme yhdenmukaistamisessa: paitsi, että kaikille katsotaan tärkeäksi takoa päähän samat tiedot, vuosiluvut ja oppisisällöt, kaikkien kuuluu koulussa oppia ne käytösnormit, jotka ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevat. Siis viimeistään koulussa, jos niitä ei jo muualla ole omaksuttu. 

Ajatus siitä, että koulu tällä tavalla tekee meistä yhdenmukaista massaa, käytösnormeihin ohjautuneita, ei-yksilöllisiä olentoja, ei varmasti tunnu oikein miellyttävältä. Jokainenhan varmaan haluaisi ajatella olevansa yksilö, joka päättää itse omista asioistaan ja käytöksestään. Moni haluaisi mieluummin olla persoonallinen, kuin harmaata massaa. Kun joku sitten todella on persoonallinen, mikä on seuraus?
Valitettavan usein se on yhteisön syrjintä. Ja sen pelossa suurin osa pidättäytyy olemasta yhtään sen persoonallisempi, kuin yhteisön rajat sallivat.

Ajatus yhdenmukaisuudesta ja samaan massaan kuulumisesta kaikkien muiden kanssa ei miellytä oikein ketään, kuten sanottua. Kaikki haluaisivat mieluummin vähän poiketa normaalista, olla jollakin tavalla yksilöllisiä ja erilaisia.

Minä poikkean normaalista, niinsanotusta massasta, ainakin yhdellä tavalla: en osaa ajaa autoa. Olen käynyt autokoulun, kävin sitä kolme kertaa kauemmin kuin kaikki muut. Poikkean massasta sillä tavalla, että en vuoden tuskanhikisellä opettelullakaan päässyt samalle tasolle, kuin kaikki muut. Vuosikymmeniä autokoulua pitänyt opettajani jaksoi kerta toisensa jälkeen ihmetellä, että "Mikset sinä opi, kun kaikki muut oppivat?"

Autokoulun aikana itkin parille ystävälleni sitä samaa asiaa. "Miksi mä en voi olla niin kuin te kaikki muut, miksen opi? Miksen mä voi olla normaali ihminen?" Vastaus oli parikin kertaa: "No hei, kuka haluaa olla normaali? En mä ainakaan!"

Aivan, kukaan ei halua olla normaali. Kaikki haluavat olla vähän normaalia parempia. 
En ainakaan ole tavannut vielä ketään, joka olisi väittänyt, että olisi ihan hillittömän siistiä, jos olisi joku lukihäiriö tai hahmotusvaikeus tai dementia tai joku muu, että tulisi vähän haastetta elämään!

Yhteisö määrittää yksilölle rajat. Niiden rajojen sisäpuolella voi vapaasti tempoilla, miten tykkää. Jos haluaa, voi joka välissä itse hokea, että "Mä en ole niin kuin muut, mä olen erilainen, mä erotun massasta." Tai osoittaa sen jollakin muulla tavalla. Yhteisö hyväksyy sen tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa ne, jotka todella poikkeavat massasta, todennäköisesti jätetään yhteisön ulkopuolelle jollakin tavalla, oli se heidän oma tahtonsa tai ei. Jossakin vaiheessa joku yhteisön jäsen saattaa hyvinkin turhautuneesti tokaista: "Mikset sinä vain voisi olla ja käyttäytyä niin kuin kaikki muut?"

Siinä oikeastaan ollaan sen asian ytimessä. Yhdenmukaistaminen, tasapäistäminen ei ole hyvä. Yksilöllisyyden ihanne elää. Yksilön pitäisi kuitenkin pystyä olemaan yhteisössään normaali. Kun yksilö poikkeaa normaalista, häntä pidetään tyhmänä. Kun normaalilta yksilöltä kysytään, mihin taskulamppua käytetään, hän varmaankin vastaa, että valaisemiseen. Normaalista poikkeava yksilö saattaa vastata jotain muuta, jotain sellaista, joka normaalille yksilölle ei juolahtaisi mieleenkään. Normaalista poikkeavan yksilön vastausta pidetään vääränä. Hän ei tiedä oikeaa vastausta. Mikä on oikea vastaus? Se, minkä jokainen normaali yksilö vastaisi.


Ei tämä yhteiskunta pyörisi silläkään tavalla, että kaikki vastaisivat yksinkertaisiin kysymyksiin niillä vastauksilla, mitä mieleen sattuu juolahtamaan. Yhteiskunta pyörii, kun sitä on pyörittämässä tarpeeksi monta sen normeihin sosiaalistunutta olentoa. Mutta jos yksikään heistä ei poikkea normaalista, jämähtäisikö se paikalleen? Jos kaikki vain tekisivät, niin kuin normaalisti kuuluu tehdä, jäisikö ikuisiksi ajoiksi huomaamatta, että jollakin muullakin tavalla voisi toimia?

Luin vähän aikaa sitten jonkun lehtiartikkelin, missä oli kai puolileikillisesti listattu lauseita, joita äiti ei koskaan saisi sanoa tyttärelleen. Ensimmäisenä oli: "Olisit niin kuin kaikki muutkin tytöt!" 
Minulle on sanottu niin, tosin ei äitini vaan eräs toinen kasvatustyöhöni osallistunut ihminen. Minulle ei kuitenkaan ole hoettu sitä niin paljoa, että olisin mielestäni mitenkään erityisesti vahingoittunut siitä. Mutta silti se on tuntunut sen verran pahalta, että muistan sen edelleen, vielä melkein kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Yhä edelleen pohdin usein kysymystä siitä, miksen voi olla normaali, vaikkapa tuossa autolla ajo -asiassa. Ei minun tarvitsisi olla mikään huippukuski. Minulle riittäisi, että olisin normaali.

Siihen äitini on antanut mielestäni parhaan mahdollisen kommentin.
"Ehkä sinä sitten näet ne asiat autolla ajossa jotenkin eri tavalla kuin suurin osa niistä muista. Ehkä ei olekaan siitä kyse, että sinä nyt olisit huonompi tai tyhmempi tai muuta sellaista, ehkä sinä vain näet eri tavalla. Ja minä olen sitä mieltä, että niitä sinunkin tavallasi näkeviä tarvitaan."