Aiheesta, joka on ajankohtainen tänään.
Kirjoitin jo jossakin alkuaikojen merkinnöissä siitä, miten ja miksi itsensä repiminen irti jostakin ihmissuhteesta on niin lopullisen vaikeaa, vaikka kuinka tietäisi, että se ihmissuhde ei tee hyvää, se ei voi jatkua ja sille on saatava päätös. Tänään taas mietin vähän samaa asiaa.
Muistin, että joku on joskus jossakin ihan opiskelujen vuoksi lukemassani tekstissä esittänyt kysymyksiä siitä, mikä on elämän tarkoitus ja mitä elämä oikein on. Ja tullut sitten siihen tulokseen, että oikeastaan elämä on kuolemista, niin kuin Juice Leskinen asian kiteyttää. En kuollaksenikaan nyt muista, mikä teksti tuo oli ja mihin aiheeseen liittyen sen edes luin, mutta kyllä se joku tieteellinen teksti oli, eikä mikään oma angstipurkaukseni, kuten joku ehkä voisi luulla.
Siinä tekstissä ja tuossa ajatuksessa oli se idea, että koska kaikki tietävät kuolevansa, elämän lopullinen tarkoitus on hyväksyä se ajatus. Valmistautua siihen. Tehdä hidasta surutyötä oman elämän rajallisuudesta. Kapinoida ja venkuroida ja haluta viimeiseen asti ylläpitää illuusiota jostakin omasta erityisyydestä, siitä, että luonnonlait tekisivät poikkeuksen juuri minun kohdallani. Ja sitten kuitenkin lopulta joutua taipumaan sen edessä. Kohdata läheistensä kuolemien aiheuttama suru ja lopulta se omakin.
Itse en tänään ajatellut niinkään sitä kuolemaa, vaan jotakin vähän lievempää. Ajattelin, että oikeastaan koko elämä on tietynlaista luopumista. Kaikesta, ja lopulta siitä itse elämästäkin.
Monet ovat sitä mieltä, että pienen lapsen on tärkeää oppia sietämään pettymyksiä. Itsekin olen sitä mieltä. Lapsen ei pidä aina saada kaikkea, mitä hän haluaa. Lapsen tulee oppia sietämään epäonnistumisia ja sitä, ettei hän ole aina kaikessa paras eikä muutenkaan maailman keskipiste. Lapsi saattaa joutua kohtaamaan myös suuria menetyksiä, ja esim. lemmikkieläimen kuolemaa pidetään täysin lapsen elämään kuuluvana asiana. Pitää oppia luopumaan ja sietämään menetykset.
Lapsen kasvaessa hänen pitää tavallaan luopua myös vanhemmista, siitä uskomuksesta, että vanhemmatkaan eivät ole kaikkivoipia ja kuolemattomia, vaan vain tavallisia ihmisiä. Jossain vaiheessa pidetään tärkeänä vanhemmista irrottautumista, sitä, että ihminen alkaa elää itsenäistä elämäänsä, riippumattomana muista.
Puhumattakaan sitten niitä lukuisia parisuhde- ja ystävien menetyksen aiheuttamista vastoinkäymisistä. Niitäkin pidetään ihan terveellisinä. Nuoren ja aikuisen on hyvä oppia sietämään sitä, että aina ihmissuhteet eivät mene niin kuin itse haluaisi. Tulee tappioita ja takapakkeja ja niistä viisastutaan, tai sitten tehdään samat virheet aina uudestaan. Sitä pidetään normaalina, elämään kuuluvana asiana. Kuten sitäkin, että aina asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi tai on suunnitellut: opiskelupaikkaa tai töitä ei irtoa, tai ei ainakaan sellaista, mikä itselle olisi mieluista. Jotakin ei saa, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Eikä siihen kukaan sano sen enempää, kuin että "elämä on".
Sitten jossain vaiheessa tulee väistämättä eteen kaikkein rakkaimpien ihmisten menetyksiä, ja niidenkin pitäisi olla luonnollinen osa elämää. Jossain vaiheessa tulee itse vanhaksi ja joutuu kenties luopumaan entisestä toimintakyvystään, työstään ja ajatuksesta oman elämän rajattomuudesta. Ja lopulta sitten päästettävä irti omasta elämästäkin.
Miksi asian täytyy olla niin? Miksi kaikesta on aina luovuttava, lopulta?
Ja miksi joidenkin tarvitsee luopua niin paljon vähemmästä kuin toisten? Niin, että kun he saavat jotakin, he pitävät sitä itsestäänselvyytenä, heidän mieleensäkään ei juolahda, ettei sen asian saaminen ole niin selvää, he eivät osaa edes iloita siitä? Tai ehkä juuri sen vuoksi. Ihminen, jolla jonkun toisen mielestä on kaikki, ei välttämättä ole yhtään sen onnellisempi kuin se, jolla omasta mielestään ei ole mitään.
Tällaisia varsin valoisia ajatuksia tänään. Jatkan tenttiin lukemisen parissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti