Ensikommentiksi jokaiselle, jotka näette Facebook-profiilini, kuten eräässä monta kertaa katsotussa Youtube-klipissä erittäin osuvasti todetaan: "ÄLÄ SANO MITÄÄN, MINÄ TIEDÄN KYLLÄ."
Pari päivitystä sitten lupasin, että tähän loppuu mun Facebookkailu. Tänään jo piti päästä jakamaan sitaatti, joka todennäköisesti kosketti vain minua. Epäilemättä seuraavaksi menen poistamaan sen.
Ei siitä sen enempää.
Tänään mun tekee mieli puhua vähän kivoista asioista elämässä. Sellaisista suht pienistä kivoista jutuista, ja ehkä sellaisistakin, joita en oo vielä peräänkuuluttanut liikaa. Tarkoitus ei ole siis kertoa kuin uutena asiana, että "tykkään muuten juoda aamulla kahvia" tai "oon aika hulluna suklaaseen ja jäätelöön" vaan jotain muuta. Pieniä, kivoja juttuja. Koska toisinaan täytyy vain tietoisesti järjestää blogitilaa sellaisellekin.
Pidän kohteliaista ihmisistä. Pidän siitä, että mulle pidetään ovea auki, tai mun annetaan mennä kirjaston lainausautomaatille ensin, jos mulla on vain yksi kirja ja toisella monta säkillistä. Pidän siitä, että vahingossa tönäistessä pyydetään anteeksi ja siitä, että kun jollekin vaikka luennolla ojentaa jonkun kiertämässä olevan kirjan, siitä kiitetään. Itse en välttämättä aina noudata parhaita kohteliaisuussääntöjä, saatan monesti vain pyyhältää menemään ihan omissa maailmoissani, vaikka pyrinkin toki ottamaan muitakin huomioon. Tulen aina tosi iloiseksi, kun mulle ollaan kohteliaita ja ystävällisiä.
Ikinä en unohda sitä miestä, joka Helsinki-Vantaan lentokentällä kolmisen vuotta sitten poimi passini maasta, kun pudotin sen. Se oli suorastaan elokuvallinen hetki: olin latomassa matkatavaroitani liukuhihnalle ihan paniikissa, sillä mulla on minimaalisen vähän kokemusta lentokoneella matkustamisesta. Mulla oli käsissä sata asiaa, ja kaikki oli yhtä kaaosta. Ja eikö just kaikista asioista se tärkein, eli passi, putoa lattialle. Se oli jonkinlainen epätoivon kulminoituma. Kumarruin nostamaan sitä, mutta takanani ollut mies oli vielä nopeampi, se oli nostanut sen ja ojensi sen mulle, ennen kuin itse ehdin kunnolla mukaan koko tilanteeseen. Ja ojentaessaan se hymyili mulle charmikkaasti, voi, miten ihana mies se oli. Sopersin kiitoksen, enkä sen koommin ole nähnyt sitä miestä. Mutta siitä lähtien olen ajatellut, että tuolla tavalla mä voisin vielä joskus kohdata elämäni rakkauden.
Enkä ikinä unohda myöskään sitä ihan pientä, polvenkorkuista poikaa, joka jäi pitämään mulle ovea auki, kun yläasteikäisenä kävelin koulun ovesta ulos. Siinä oli jotain aivan erityisen hellyyttävää ja ihanaa.
Koska oon aina marmattamassa, kuinka minä en ole ollenkaan aamuihminen, haluan kertoa, että ne aamut ovat aina ihania, jolloin olen jostain syystä hereillä aikaisin. Koko päivä on edessä, ja parhaassa tapauksessa kaikkialla on vielä aika hiljaista ja tietynlainen aikaisen aamun tunnelma. Tämä pätee tietysti lähinnä silloin, jos ei ole tulipalokiire minnekään: voi, miten nautinkaan aamukahvin siemailusta ilman kiireen häivää.
Olen sitä mieltä, että kaiken pahan ja negatiivisen vastavoima tässä maailmassa on huumori. Huumorissa on jotakin, joka voi olla lämmintä ja piristävää kaikkein pahimmaltakin tuntuvalla hetkellä. Muistan, kuinka pari vuotta sitten mulla oli tosi, tosi, tosi vaikea hetki elämässä. Tuntui, että en pääse mitenkään tästä enää mihinkään iloiseen enkä onnelliseen. Sitten olin suihkussa ja kylppärin lamppu paloi just silloin. Koko huoneessa tuli ihan säkkipimeää, enkä nähnyt yhtään mitään. Siinä kädet edellä edetessäni mieleeni juolahti, että voinhan mä sytyttää tänne kynttilän palamaan, mullahan on kynttilöitä. Seuraavaksi muistin, että eihän mulla ole tulitikkuja. Aloin nauraa sille tilanteelle koko sydämestäni, eikä mikään tunne ole koskaan ollut yhtä vapauttava ja keventävä. Mieleeni juolahti sillä hetkellä, että vaikka elämässä olisi meneillään minkälainen kurimus hyvänsä, niin jos pystyn raapaisemaan tilanteeseen edes pienen rahtusen verran huumoria, ei kaikkea toivoa ole vielä menetetty.
Viimeiseksi kerron asian, jonka jo ehkäpä tiedättekin: mä tykkään niin paljon kirjoittamiseta, ja aivan erityisen paljon tykkään kirjoittaa ja puhua itsestäni. Silloinkin, vaikka ketään muuta ei kiinnostaisi. Minulle riittää usein, että itse olen loputtoman kiinnostunut omista mielipiteistäni.
Huh huh, nyt tuli kyllä sellanen lause, että en oikein tiedä, mitä mieltä mun siitä pitäisi olla. Ehkä jatkan keskustelua omassa viehättävässä seurassani ja jätän teidät nyt rauhaan. Yötä! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti