Oksettaa.

Ajattelin tänään tehdä postauksen aiheesta, joka varmasti on teille kaikille kovin mieltäylentävä ja kiintoisa, nimittäin siitä, että mulla on huono olo. Just viikonloppuna kerskuin jälleen kerran, että mua ei ikinä okseta, en ole koskaan sairastanut mahatautia ja olen oksentanut elämässäni todella harvoin. Heti se sit kostautui. Olis pitänyt koputtaa puuta.

En ole kertaakaan vielä oksentanut, mutta mulla on ollut tää sama yököttävä olo sunnuntaista lähtien. Se alkoi sunnuntaina makaronilaatikon syönnistä. Sen jälkeen mulla oli koko päivän huono olo. En oikein pystynyt syömään mitään, ja kun illalla jo nälkä alkoi korventaa vatsaa, niin joka kerta, kun yritin syödä, mua alkoi tosissaan oksettaa, enkä pystynyt nielemään kuin aina pari palasta kerrallaan.

Eilisaamuna olo parani vähän, kun söin mustikanmakuisen karkin. En ollut syönyt illalla enkä aamulla oikein mitään, en pystynyt aamulla edes juomaan kahvia, mikä on jo todella vakavaa, mutta vähän myöhemmin aamulla söin yhden karkin ja heti olo parani hujauksessa. Ajattelin, että nyt alkaa helpottaa.

Se oli väärä luulo.
Eilen päivällä en taas pystynyt syömään. Joka kerta, kun pakotin itseni syömään jotakin, mua alkoi oksettaa. Illalla yliopiston kirjastolla tenttiin päntätessäni mun alkoi yhtäkkiä tehdä ihan hillittömästi mieli jäätelöä. Ajattelin, että kun kuitenkin joudun käymään ruokakaupassa vielä ennen kotiin menoa, ostan sitten jäätelöä itselleni. Kuvittelin oikein, miltä se jäätelö maistuisi, ja siitä seurasi vielä hirveämpi jäätelönhimo.

Sitten, eilen pitkäksi venähtäneen opiskelupäivän päätteeksi talsin kauppaan iltaseitsemältä ja ostin ruokaa ja sitä jäätelöä. Kaupassakin olin niin onnellinen, kun otin sen jäätelöpaketin käteeni ja ajattelin, että tänään syön tätä.

Sit menin kotiin ja pakotin itseni ensin syömään vähän ruokaa, vaikka ei tehnyt yhtään mieli. Sen jälkeen otin jäätelön käsittelyyn.
Vielä sillä hetkellä, kun avasin sen jäätelöpurkin ja otin lusikan käteen, mun teki ihan hillittömästi mieli sitä.
Mutta sitten, pari lusikallista meni, ja sitten alkoi taas oksettaa.
Jos kahvimieliteon puuttuminen on mulle todella vakavaa, niin jäätelöstä kieltäytyminen alkaa olla jo uutisarvoinen huolenaihe. Siksi mun oli pakko tiedottaa siitä täällä blogissa. Tiedän, että haluatte tietää kaiken mun sairaskertomuksistani.

Koko loppuiltana en enää syönyt mitään, koska oli niin huono olo. Illalla menin nukkumaan ajatellen, että ehkä aamulla olo on jo parempi.
Sekin oli väärä luulo. Ensi töikseni mä aamulla yökkäsin ja luulin, että pitää juosta vessaan oksentamaan. Ei tarvinnut, mutta ei paljon puuttunut. Harkitsin aamukahvin väliin jättämistä, koska kahvi tuskin tekee hyvää ärtyneelle vatsalle. Sitten päädyin kuitenkin juomaan kokonaista kaksi kupillista kahvia, ja tuntui, että se teki oikein hyvää. Tuli taas jotenkin paljon parempi olo. Aamupalaa en kuitenkaan pystynyt syömään. Olin huolissani siitä, koska en tänään ehtinyt syödä ennen iltapäiväkahta. Ajattelin, että kuolen nälkään ennen sitä.

Osoittautui kuitenkin hyväksi ratkaisuksi olla syömättä. Kahden aikaan musta tuntui pelkästään hyvältä, että maha oli tyhjä. Ei tehnyt ollenkaan mieli mennä syömään siinäkään vaiheessa, mutta jokin sanoi mun pääni sisällä ihan äidin äänellä, että nyt on pakko syödä, vaikka sitten ihan vähän.

Söinkin, ihan minimaalisen annoksen siihen nähden, mitä yleensä syön. Yllätyksekseni totesin, että oloni parani, kun söin. Nyt voin jo ihan hyvin. Saa nähdä, mihin tämä tästä seuraavaksi kääntyy.
En yhtään tiedä, miksi mulla on ollut tällainen olo. Neuroottisena tietysti ajattelin, että nyt mulla on se sikainfluenssa, mutta eiköhän se olisi ilmoitellut itsestään jo vähän aggressiivisemmin, jos se nyt sitä olisi. Pohdin tässä, voisiko se olla sitten henkistä. En tiedä.

Tänään luennolla sain tietää, että tunnollisuus tappaa. Psykologiassa on tehty tutkimuksia siitä, mitkä persoonallisuuden piirteet ovat yhteyksissä mihinkin sairauksiin, ja ainut selkeä yhteys on havaittu tunnollisuuden ja sairastumisen välillä. Vaikka tunnolliset ihmiset usein elävät muita terveellisemmin siinä mielessä, että he eivät tupakoi, eivät käytä alkoholia tai huumeita tms., niin silti tunnolliset ihmiset kuolevat nopeammin kuin muut. Varsin valoisa tieto taas.

Okei, kärjistin tuota nyt hiukan. Ei se nyt ihan noin yksioikoista ole. Mutta halusin sen kuulostavan vähän dramaattisemmalta, että kiinnostuisitte edes hiukan kaiken tän mun turhanaikaisen jaarittelun jälkeen.
Sitä paitsi, vaikka ainakin itseäni tuo tunnollisuuden ja kuolleisuuden / sairastuvuuden yhteys aluksi nauratti, en yhtään ihmettele, että asia on niin. Pidän itseäni tunnollisena ihmisenä, ja en kyllä yhtään ihmettelisi, vaikka se jonakin päivänä ajaisikin mut tuhoon. Itse asiassa pystyn jatkuvasti ihan fyysisesti tuntemaan, miten se mahahaava tekee tuloaan, ja miten sydän vielä joskus pomppaa rinnasta ulos kaiken panikoinnin seurauksena. Mulle nousee myös ihan järjetön ahdistus usein loppupeleissä ihan turhista asioista, siis sen laajuinen ahdistus, että tosiaan tuntuu, kuin sisälmykset repeäisivät. Voin kertoa, että tällaisena ihmisenä ei ole aina kovin helppo tai mukava elää. Eikä siihen useinkaan auta järkeily: vaikka järjellä yritän itselleni vakuuttaa, että ei haittaa, vaikken saa parasta mahdollista numeroa joka ainoasta tentistä ja ettei se nyt haittaa, että en oo tänään ehtinyt tehdä sitä tai tätä, koska oon tehnyt sata muuta asiaa, niin ei se useinkaan poista sitä hirveää itsesyyttelyä ja ruoskintaa, minkä aina itseeni kohdistan joka asiasta.

Eilen mua alkoi tiskatessa itkettää, koska ärsytti se, että maailmassa mikään ei riitä. Yhtäkkiä tuli mieleen, kysymys siitä, mitä ihmeen hyötyä on tiskata, kun aina tulee uusia likaisia astioita. Mitä iloa on siitä, että tänään saa hikipäässä urakan tehtyä, kun huomenna se pitää taas aloittaa alusta? Mitä hyödyttää joka välissä neuroottisesti siivota, kun joka välissä tulee uutta sotkua? Viimeisen päälle puunattu hella likaantuu, kun yhden kerran tekee ruokaa, tiskatut astiat vaativat uudelleen tiskausta, kun niitä kerran käyttää, pöly laskeutuu aina uudelleen, vaikka kuinka imuroi, sormenjälkiä ilmaantuu aina lisää, vaikka kuinka puunaa ja pyyhkii ja pölyttää.

Tänään luennolla mua alkoi itkettää (kyllä, yhtäkkiä kesken luennon) kun ajattelin, että mun pitää taas torstaina mennä Tampereelle. Mua ärsyttää sinne meno, kahden ja puolen tunnin edestakainen jököttäminen linja-autossa, pahoinvointi, joka siitä seuraa, vaikka en koskaan ennen tätä vuotta ole kärsinyt matkapahoinvoinnista. Ärsyttää ja ahdistaa eräs hitonmoinen vouhottajatyyppi, joka siellä pitää kohdata. Ahdistaa, kun en ole kiinnostunut siitä aiheesta, ahdistaa, että siitä on taas tulossa tentti, enkä koe osaavani. Ahdistaa, koska ne tentit ovat niin erilaisia kuin omassa yliopistossani. Ahdistaa, kun en oo saanut oikein mitään ohjausta koko opintojen kulkuun. Ärsyttää Tampereen yliopistoruokalat, joissa juomavesi on liian lämmintä ja perunoissa kuoret. Ärsyttää se ihmisvilinä, josta ei itseään löydä. Ärsyttää koko hemmetin kaupunki. Ainut hyvä puoli siinä on se, että siellä ravatessani olen oppinut uudella tavalla arvostamaan omaa kotikaupunkiani. Kun bussi lähestyy Jyväskylää ja näen Kuokkalan sillan valot, tulen maailman onnellisimmaksi siitä, että olen saapumassa kotiin. Ei mulla aiemmin sellaista ollut. Nyt olen onnellinen ollessani Jyväskylässä, ollessani kotona, täällä tutulla ja omalla yliopistolla, täällä yliopistoruokaloissa, joissa ruoka on hyvää, ihmisiä ei ole liikaa, kaikki toimii niin kuin pitää.

Kirjoitan tässä pian taas jostain positiivisemmasta, mutta lopetan nyt näihin tunnelmiin. Palataan.