Tänään näin erästä lapsuudenaikaista ystävääni ihan hirmuisen pitkästä aikaa.
Kaikki alkoi siitä, että ihan sattumalta moikkasin hänelle Facebook-chatissa pari päivää sitten ja kysyin kuulumisia. Sitten tuli puheeksi, että olemme molemmat tänä viikonloppuna kotipaikkakunnallamme. Päätimme tavata.
Se tapaaminen teki todella hyvää.
En ihan oikeasti muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin paljon. Aloin yhtäkkiä miettiä, olenko nauranut tällä tavalla viimeisen vuoden aikana.
Kun siinä totta kai muisteltiin vanhoja juttuja, pulpahteli mieleen kaikkia vanhoja, yhteisiä kokemuksia ja katseltiin yhteisistä hetkistä otettuja kuvia, mulle teki yhtäkkiä oikein kipeää ihan vain se, kuinka onnellinen olin siitä ystävästä ja ystävyydestä ja kaikesta siitä yhdessäolosta, mitä on saanut kokea. Tuntui ja tuntuu edes vaikealta sanoilla tavoittaa sitä, enkä nyt siis edes yritä.
Pääasia kuitenkin lienee se, että sovittiin, että meidän pitää tavata uudelleen. Eikä antaa tässä välissä kulua yhtä pitkää aikaa.
Tiedän tän kuulostavan vähän liian dramaattiselta, mutta tänä iltana oli taas niin sellainen olo, kuin olisin lähdössä uuteen nousuun. Että pitkään on ollut hirveän ikävää, synkkää ja ihan järkyttävän paha olla, ja nyt vihdoin tuntuu siltä, että tästä voi selvitä, ja että tästä selvitään. Mun mielestä jotain kertoo jo se, että en muista, milloin viimeksi olisin ollut näin iloinen ja onnellinen. Erityisen hyvältä tuntuu se aavistus, että niitä ilon hetkiä alkaa nyt vihdoin olla edessä enemmän, ja pitkältä tuntuneen pimeyden jälkeen valoon ei ole enää pitkä matka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti