Kirjaimellisesti :)

Tänään haluan puhua teille hiukan kirjoista. Vaikkapa sitten menneen Runebergin päivän kunniaksi. Ja vaikka saman tien senkin kunniaksi, että söin tänään hyviä Runebergintorttuja, mums.

Mainitsin eräässä taannoisessa blogimerkinnässäni siitä todella ankeasta (ja onneksi melko harvinaisesta) tilasta, jonka nimitin kirjatyhjiöksi ja jonka nyt olen joutunut kokemaan. Onneksi se on hyvää vauhtia menossa ohi.

Kaikki alkoi siitä, kun pakotin itseni lukemaan J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa -teoksen. Miksikö? Siksi, että mielestäni se kuuluu lukea. En ole sitä mieltä, että maailmassa olisi yhtäkään kirjaa, jota jokaisen tulisi lukea ennen kuolemaansa, mutta olen sitä mieltä, että jos haluaa joskus työskennellä kirjallisuuden parissa, kuten minä haluaisin, niin olisihan se hyvä saada jonkinlaista tuntumaa kirjallisuuden kenttään. Sellaistakin kirjallisuutta koskien, jota ei muuten ryntäisi riemusta kiljuen lukemaan.

Mä olen myös vilpittömän kiinnostunut oikeastaan ihan kaikesta kirjallisuudesta. Olisin ihan valmis lukemaan minkälaisen kirjan tahansa. Jokaisessa kirjassa varmasti on jotakin lukemisen arvoista. Lukeminen on elämäni alusta lähtien ollut mieluisin harrastukseni. Kirjallisuudella on erityinen paikka sydämessäni. Ja niin edelleen. Mutta, palataanpa sitten siihen Sieppariin ruispellossa. Olin kuullut aika monelta, että se olisi hyvä kirja, ja niinpä päädyin ottamaan sen joululomalukemiseksi.

Todellakin, joululomalukemiseksi. Ja kyllä mä sen joululomalla aloitin. Mutta ei ollut puhettakaan, että olisin saanut sitä joululoman aikana loppuun tahkotuksi.
Pakoilin sen lukemista minkä kerkesin. Aloitin sen, mutta en ollut millään jaksaa muutamaa sivua pidemmälle. Jossain vaiheessa, kun pääsin alun yli, lukuvauhti kiihtyi vähän, ja lopulta lukeminen ei enää tuntunut niin vastenmieliseltä. Mutta ei kyllä paljon parempaakaan.
En oikein tiedä, mikä siinä kirjassa nyt oli vikana. Ei oikeastaan mitään. Ei se nyt oikeastaan ollut tylsä, ei pitkäveteinen, ei ärsyttävä, ei huonosti kirjoitettu, ei mitään mainittavaa huonoa puolta. Mutta ei siinä oikein ollut mitään mainittavaa hyvääkään. En puhunut sen kanssa samaa kieltä, kuten mulle on ilmeisesti muodostunut tavaksi sanoa kirjoista.

Vihdoin sain kuin sainkin sen rykäistyä loppuun vuoden ensimmäisellä Tampereen-matkallani. Se oli skoolauksen paikka. Jatkoin Mikko Rimmisen Pölkky -teoksella. Odotukseni sen suhteen olivat korkealla. 

Ja korkealta sain myös pudota.

Olin lukenut kaikki Rimmisen aiemmat teokset, eli Nenäpäivän ja Pussikaljaromaanin aikaisemmin. Jälkimmäisen luin opiskelujen vuoksi toisena yliopistovuonna. Aluksi se oli mielestäni vähän tylsä, mutta vauhtiin päästyäni ihan hervoton. Muistan, kuinka kulutin erästä yötä opiskelijakämpässäni sitä kirjaa lukien (se oli saatava loppuun ennen seuraavan päivän lukupiirityöskentelyä) ja luulin tukehtuvani naurusta, jota yritin epätoivoisesti hillitä, että en häiritsisi seinän takana nukkuvaa kämppistä. Harvoin, todella harvoin, nauran ääneen millekään kirjalle. Sekä Pussikaljaromaani että Nenäpäivä saivat mut aikanaan ulvomaan naurusta. Molempien kanssa mun oli pakko pitää välillä taukoa lukemisesta ihan vain, että sain vedettyä henkeä välissä. Ne olivat siis jokseenkin harvinaislaatuisia kirjoja. Nenäpäivässä, vuoden 2010 Finlandia-voittajassa, oli lisäksi mielestäni uskomattoman sympaattinen ja samastuttava päähenkilö, joka epäilemättä ansaitsisi jonkun ihanimman fiktiivisen hahmon pokaalin, jos sellaisia jaettaisiin.

No, olin lainannut Mikko Rimmisen kolmannen teoksen, Pölkyn, kirjastosta ennen joululomaa, ikään kuin kevyeksi luettavaksi ja jonkinlaiseksi vastapainoksi tuolle Sieppari ruispellossa -teokselle.
Huh huh.
Mielestäni se tarina oli surullinen. Se ehkä tavoitteli jotakin samankaltaista, arjen harmaudessa piileksivää humoristisuutta ja lämminhenkisyyttä, kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta onnistui olemaan ainoastaan aivan valtavan alakuloinen. Paikallaan junnaavaa raskaslukuisuutta korostivat vielä ylimitallisen pitkät lauseet, joille oli turhaa tähystellä loppua. Yksi lause saattoi hyvin venyä sivun mittaiseksi, ja usein venyikin. Kohtasinpa taas jotakin, mikä veti vertoja jopa minun lausehirviöilleni.
Ei auttanut kuin tahkota, tahkota, tahkota, sivu sivun perään ja sata sivua toisensa jälkeen, ilman että oikeastaan mitään tapahtui. Ei tapahtunut kertakaikkisesti mitään. Toista niin saamatonta kertojaa ja hahmoa on vaikea edes kuvailla tai kuvitella. Huh huh.
Ja lopulta se loppui, todellakin loppui, vaikka pelkäsin jo, että se kestäisi ikuisesti.
Viimeinen virke, todellakin, koko monen sadan sivun mittaisen opuksen viimeisessä virkkeessä, koko teoksen viimeisissä sanoissa, päästiin tapahtumissa viimein yksi askel eteenpäin.

Ei siitä sen enempää. Olin kiitollinen, kun sain viedä sen opuksen takaisin kirjastoon.
Enkä suosittele. Jos nyt vielä erikseen haluatte kuulla.

Sen jälkeen luin jälleen yhden kirjan Tove Janssonista. Olen lukenut niitä jo koko joukon. Tove Jansson, Muumit, meri, saaristo, ruotsin kieli, kirjailijuus, taiteilijuus, kaikki se on niin mun sielunmaisemaa. Löysin lukuilon ja samalla jonkinlaisen elämänilon ja toivon uudestaan sen kirjan sivuilta. Kuten aina ennenkin, Muumit tulivat apuun.
Tällä kertaa se kirja kertoi Tove Janssonia jollakin tavalla lähellä eläneistä ihmisistä. Siihen oli koottu kaikenlaisten ihmisten muistoja Tove Janssonista, joka kirjaa kootessa on ollut jo poissa. Joukossa oli erilaisten ihmisten erilaisia muistoja: oli perheenjäsenten muistoja Toven lapsuudesta, oli elämänkumppanin muistoja heidän yhteisistä matkoistaan, oli sukulaisten lasten omia lapsuusmuistoja Toven kotona käymisestä, oli Tove Janssonin jossain kirjatapahtumissa tavanneiden ihmisten hajanaisia muistoja, oli kaiken maailman kirjallisuudentutkijoiden tärkeileviä tutkielmia ja erilaisia tulkintoja hänen kirjoistaan, oli niitä, joilla oli joku ihmeen tarve korostaa, kuinka juuri he olivat erityisen läheisiä Tove Janssonille ja sitten oli niitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka kertoivat ihan tavallisia, mukavia muistoja. Oli myös sellaisia, jotka eivät olleet koskaan tavanneet kirjailijaa muutoin, kuin hänen kirjojensa kautta. Ja kuten sanottu, kirjojen kanssa ja kirjojen kautta jutellaan aina. Kirjat joko puhuvat samaa kieltä tai sitten eivät.

Opin tuosta kirjasta taas uusia sanoja, kuten muuminologia. Opin myös, että minä en todellakaan ole mikään ainutlaatuisuus loppumattomassa Muumi-fanituksessani ja tarpeessani yhä uudelleen ja uudelleen palata Muumi-kirjojen pariin. Lopuksi, erään Tove Janssonista tehdyn kirjailijahaastattelun muodossa, löysin jälleen yhden syyn siihen, miksi juuri minä olen valikoitunut Muumi-fanien sankkaan joukkoon.
Kun Tove Janssonilta kysyttiin, kenelle tai millaiselle lukijalle hän teoksensa kirjoittaa, hän vastasi, ettei kirjoita oikeastaan kenellekään. Jos jollekin, niin ensisijaisesti itselleen. Kuitenkin, hän sanoi uskovansa, että jos hänen kirjansa vetoavat johonkin tietynlaiseen lukijaan, niin ne lukijat ovat sellaisia pelokkaita, yksinäisiä ja irrallisia, niitä, jotka eivät oikein tunne kuuluvansa mihinkään, eivätkä ainakaan tähän maailmaan, ja jotka etsivät kirjan sivuilta turvallisuutta ja toivoa, edes hetkellistä pakenemisen mahdollisuutta.

Ja kun tämä meri ja merellisyys nyt tuli puheeksi (olipa harvinaisen hutera aasinsilta), niin päätetään tämä postaus nyt siihen, että tänään luin loppuun tarinan kapteeni Nemosta. Meri on aina kiehtonut minua erityisellä tavalla, jostakin syystä olen aina halunnut asua lähellä merta (mikä ei ole käytännön syistä toteutunut, ehkä joskus...) ja, no, jotakin siinä vain on, mikä vetää minua puoleensa. Kuitenkin, minnekään syvänmerensukellukselle mä en lähtisi ikinä. En ikinä, ikinä, ikinä. Olen siinä mielessä extreme-henkinen, että benji-hypyn tekeminen oli pitkäaikainen haaveeni, joka lopulta toteutui, ja musta olisi uskomattoman hienoa päästä joskus tekemään se uudestaan, tai vielä hienompaa, saada tehdä tandem- tai laskuvarjohyppy. Kuitenkaan, mihinkään sukellusjuttuihin en lähtisi ikinä, en vaikka maksettaisiin. Pelkkä ajatuskin syvällä veden alla olemisesta ahdistaa mua. En suostuisi ikinä menemään sukellusveneen kyytiin edes vähäksi aikaa. Hyi. Olen myös aina pelännyt hukkumiskuolemaa yli kaiken, ja vaikka pidän uimisesta, niin on siinä myös aina jotakin tietynlaista, kunnioituksensekaista pelkoa mukana.

Olen pienenä katsonut piirrettyä kapteeni Nemon seikkailuista. Vuosi sitten löysin pätkiä siitä Youtubesta ja totesin, että ei kyllä ihmekään, etten mä ole tän katsomisen jälkeen ollut kovin innoissani sukellusveneistä tai sukeltamisesta ylipäätään. Siinä tapahtui kaikki hengitysputkien katkomiset vedenalaisella kävelyretkellä, haikalojen kohtaamiset, mustekalojen riepoteltavana olemiset, haaksirikkoon joutuminen, jään alle juuttuminen ja hapenpuutteesta kärsiminen ynnä muuta mukavaa. Vuoden alussa löysin kapteeni Nemosta kertovan kirjan sattumalta kirjastosta ja ihan mielenkiinnosta tartuin siihen. Halusin nähdä, minkälainen se olisi kirjana.

Ei se huono ollut, mutta olin mä vähän pettynyt. Siinä ei tapahtunut ollenkaan niin paljoa vertahyytäviä katastrofeja, ja ne mitä tapahtui, eivät päättyneet ollenkaan lohdullisesti. Oli kiinnostavaa lukea merestä ja merenalaisesta maailmasta, mutta oli se silti vähän lattea, ainakin siihen piirrettyyn verrattuna. Vähän olis voinut olla enemmän draamaa mukana.

Ja nyt lopetan, sillä tää venyi taas jo vähän liian pitkäksi. Jatkan mielenkiintoisia kirjalöpinöitäni joskus toiste. Koettakaa kestää siihen asti.