Kirjavuosi 2020

Perinteen mukaisesti esittelen jälleen lyhyesti kaksitoista vuonna 2020 lukemistani kirjoista, yhden kirjan jokaiselta kuukaudelta.

Vuonna 2020 luin yli 60 kirjaa, joista suuri osa oli sellaisia, jotka olisi voinut ottaa mukaan tähän vuosikatsauslistaan. Kun on kirjastossa töissä, joka päivä tulee vastaan kirjoja, joita tekisi mieli lukea, mutta niidenkin suhteen täytyy osata pitää itsensä kurissa. Niinpä osasin nytkin valikoida tuosta kirjajoukosta kuuliaisesti ja perinteen mukaisesti 12 kirjaa. Voin lisäksi vinkata, että kaikki nämä kirjat ovat kotikuntani kirjastosta lainattuja, eli kirjastoon vain mars, jos mielesi tekee lukea jokin.

Tässä ne ovat:

 

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Tämä kirja aloittaa Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjan, johon pohjautuu myös suorastaan kulttimaineessa oleva Game of Thrones -TV-sarja.

Ainakin jossain vaiheessa tuntui, että ihan kaikki katsoivat Game of Thronesia. Itse näin pätkiä jaksoista, ja niiden pätkien perusteella ajattelin, että kyse ei ole minun viihteestäni. Liikaa väkivaltaa.

Kirjaversiota piti kuitenkin kokeilla saadakseni tietää, mistä tässä sarjassa on kyse. Lisäksi kiinnosti ehdottomasti, miksi veljeni, joka ei yleensä lue kirjoja, vietti monta iltaa sohvannurkassa sellaisen kirjajärkäleen kanssa, jossa on pientä tekstiä ja lähemmäs tuhat sivua.

Yleisellä tasolla sanoisin, että tämä on esimerkki aikuisten fantasiasta, K18-kamasta, tai vähintään K16. Että jos fantasiakirjallisuus, jossa seikkailevat taianomaiset hahmot, yliluonnolliset oliot ja maagiset taikavoimat, assosioituvat mielessäsi pelkästään lastenkirjallisuuteen, niin viimeistään tämä kirjasarja osoittaa, että on olemassa puhtaasti aikuisillekin suunnattua fantasiaa.

Hyvää tässä kirjassa mielestäni oli se, että mielenkiinto pysyi tavalla tai toisella yllä. Vaikka kirja oli paksu, siihen ei sisältynyt mitään turhaa, kuten ylenpalttisia luontokuvauksia tai täysin paikallaan junnaavia keskusteluja.

Huonoa tässä kirjassa mielestäni taas oli aivan liiallinen väkivalta. En kestä väkivaltaa televisiossa tai elokuvissa, mutta yleensä kestän sitä paremmin kirjallisuudessa. Kirjaa lukiessa ei tarvitse nähdä mitään muuta kuin oman mielikuvituksensa tuotteet ja niitä pystyy eri tavalla suodattamaan. Tämä oli kuitenkin siitä harvinainen kirja, että väkivaltaa oli liikaa minulle jopa kirjan muodossa. Liian monta julmaa teloitusta ja linnanmuurilta alas tahallaan tyrkättyä pikkulasta, aivan liian monta raiskausta ja verenhimoista pahoinpitelyä, aivan liikaa ihmisten keskinäistä, kammottavaa, kuolemiin ja kidutukseen johtavaa juonittelua. Järkyttävää kauhua, jota en olisi halunnut nähdä edes mielessäni.

Olen huolissani ihmiskunnan puolesta ajatellessani, miten valtaisa tämän sarjan suosio on.

En ole toistaiseksi lukenut enempää sarjan kirjoja. Ehkä vielä joskus. Yksi kirja vuodessa voisi olla ihan hyvä tahti.

 

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot – Avaimia toimivaan rakkauteen

Kimmo Takanen on kirjoittanut useamman kirjan tunnelukoista.

Tunnelukon käsite pohjaa ajatukseen lapsuudessa omaksumistamme käyttäytymismalleista ja siitä, että perimmältään nämä samat käyttäytymismallit ohjaavat toimintaamme myös aikuisena. Nämä toimintamallit ovat lapsuutemme olosuhteissa muodostuneita selviytymistapoja, jotka ovat silloin auttaneet meitä vaikeissa tilanteissa. Toimintamallit aktivoituvat edelleen automaattisesti tietyissä tilanteissa, esimerkiksi ristiriitoja kohdatessa. Kullakin on omanlaisensa tapa reagoida vaikeissa tilanteissa, ja tämä reagointitapa kuvastaa sitä, millaisia tunnelukkoja meille on lapsuudessa muodostunut. Jokaisella meistä on tunnelukkoja. Tunnelukot ovat aina syntyneet ymmärrettävistä syistä, joten ne itsessään eivät ole vaarallisia. Toisinaan ne saattavat kuitenkin johtaa hyvin ongelmalliseen käyttäytymiseen.

Tässä kirjassa käsitellään tunnelukkoja erityisesti parisuhteen näkökulmasta. Millaisia vaikutuksia tunnelukoilla on toimintaamme parisuhteissa, ja miten voimme sopeuttaa tunnelukkojen vaikutuksia niin, että parisuhteemme kärsisivät niistä mahdollisimman vähän.

Hyödyllinen ja selkeä kirja, jota voin kyllä suositella, jos tästä heräsi yhtään sellainen ajatus, että haluaisit lukea tästä aiheesta lisää.

Rehelliseen pyrkivä itsen tarkastelu tunnelukkojen näkökulmasta ei ole mukavaa, mutta toivon, että se on edes jossain määrin hyödyllistä.

Vaikka tässä kirjassa keskitytään parisuhteisiin, olin havaitsevani esimerkiksi työkavereiden piirteitä. Tämä oli minulle oivaltava kokemus: ehkä henkilö X toimii työpaikalla näin, koska hänellä on tällainen tunnelukko?

 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan yläasteikäisenä. Sen jälkeen olen lukenut useita Anne Frankin elämään pureutuvia tietokirjoja.

Ollessani nykyisessä työpaikassani töissä sain tehtäväkseni luetteloida tämän uutuuskirjan. Tämä on sarjakuvaksi muotoiltu versio Anne Frankin päiväkirjasta. Lisäksi tämä sisältää pienen määrän tietoa Anne Frankin elämästä ja alkuperäisestä päiväkirjasta.

En juurikaan lue sarjakuvia, mutta tämä oli mielestäni aivan loistava, ja upealla tavalla uskollinen kirjaversiolle.

Voin ehdottomasti suositella. Ehkä erityisesti sellaisille, jotka ovat miettineet Anne Frankin päiväkirjan lukemista, mutta eivät ole saaneet tartuttua kirjaversioon.

 

Teemu Potapoff: Luodinkestävä – Heidi Foxellin tarina

Eräänä kevätyönä vuonna 2012 hyvinkääläisen baarin katolle kiipesi mies ja alkoi ampua kadulla kulkevia ihmisiä. Oli koulujen loppumisviikonloppu, eli liikkeellä oli paljon esimerkiksi valmistumistaan juhlivia porukoita.

Paikalle ensimmäisenä saapuvista poliiseista toinen oli silloinen poliisikokelas Heidi Foxell. Poliiseilla ei harmillisten sattumien vuoksi ollut tarkkaa tietoa siitä, missä ampuja on ja mitä oikeastaan edes tapahtuu. Heidi Foxellia ammuttiin hänen ollessaan ottamassa luotiliivejä poliisiauton takapenkiltä.

Ampumisesta alkoi pitkä kuntoutusprosessi, joka oli melkein päätöksessään, kun lääkäreiden välisestä tietokatkoksesta johtuva hoitovirhe vei Foxellin takaisin lähtöpisteeseen. Jonkin aikaa sen jälkeen Foxell sairastui syöpään. Niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, vain vähän ennen ampumista keväällä 2012 Foxellin isä oli kuollut yllättäen tapaturmaisesti.

Tämä kirja on kertomus Heidi Foxellin elämästä, ihmisestä, josta tuli poliisi. Kirja pisti miettimään, mitä järkeä elämässä ja maailmassa on, ja uskomaan, että kaikki on pelkän mielivaltaisen ja naurettavan sattuman varassa. Kuinka muuten on mahdollista, että niin paljon kauheita asioita osuu yhden ihmisen kohdalle?

Minua liikutti kirjassa erityisesti Foxellin kertomus siitä, kuinka hän oli lapsesta lähtien halunnut poliisiksi. Hän oli päässyt poliisikouluun kolmannella yrittämällä, eikä kouluun pääseminen ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. Poliisikouluajat vahvistivat halua työskennellä poliisina, ja yhä edelleen Foxell tekee innolla poliisin töitä niissä rajoissa, joissa se on hänelle mahdollista.

Kunnioittavin hatunnostoni kirjan päähenkilölle, ja suositus hyvin kirjoitetulle kirjalle.

 

Elina Järvi & Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa

Tähän kirjaan on koottu erilaisten, todellisten ihmisten kokemuksia kuoleman lähellä käymisestä. Tarinansa kertovat syöpädiagnoosin saaneet, syntymästään asti vakavasta sairaudesta kärsineet, onnettomuuksiin joutuneet, rikoksen uhriksi joutuneet ja ne, jotka ovat menettäneet läheisensä.

Kirjassa oli joitakin sellaisia tarinoita, joita en olisi voinut uskoa todeksi, Suomen lähihistoriassa oikeasti tapahtuneeksi.

Kirja oli synkästä aiheestaan huolimatta jollain kummallisella tavalla todella toiveikas ja elämänvoimainen.

Erityisesti minua kosketti kirjan esipuheen toteamus siitä, että kirjassa ei haluta kertoa selviytymistarinoita. Ihminen voi selviytyä mitä kamalimmista kokemuksista, mutta se ei välttämättä tee hänestä sankaria, eikä hän välttämättä koe itseään selviytyjäksi. Sairaudesta parantunut ei ole sankarillisempi tai enemmän selviytyjä kuin sairauteen menehtynyt. Esipuheen mukaan olemme tässä eriarvoisessa maailmassa tasa-arvoisia kahtena elämämme hetkenä: silloin kun synnymme ja silloin kun kuolemme.

 

Laila Hirvisaari: Hylätyt talot, autiot pihat

Tämä kirja oli ollut jo vuosia lukulistalla, sillä pitäähän tämä olla luettuna.

Huomasin tämän kirjan osalta sellaisen jännän asian, että joskus kirjan ulkonäkö vaikuttaa siihen, tekeekö mieli lukea vai ei.

Entisen kotipaikkakuntani kirjastossa tämä kirja oli vanha ja kulunut.

Nykyisen kotikuntani kirjastossa kirja taas on uuden näköinen, uusi painos, siistikuntoinen. Tartuin siihen mieluummin kuin siihen, joka näytti vuosikymmenten pölykerroksen alta varastosta revityltä.

Kirja kertoo Karjalan kannaksella sijaitsevan Suontaan kylän tapahtumista kohtalokkaana kesänä 1944. Kylä on jo pitkään pysynyt pystyssä naisten voimin, miesten ollessa rintamalla. Kesällä 1944 Karjalan kannas muuttuu jatkosodan kauhujen näyttämöksi, ja Suontaan kyläläisten on jätettävä kotinsa ja lähdettävä evakkotaipaleelle, jo toisen kerran, tällä kertaa lopullisesti.

Luulin jo lukeneeni niin paljon toisen maailmansodan ja kotirintaman kuvauksia, että siksikään en saanut aiemmin tartuttua tähän kirjaan. Tämä kirja pääsi kuitenkin yllättämään. Jumiuduin kesälomalla kokonaiseksi yöksi lukemaan. Tällä teoksella oli harvinainen kyky tehdä henkilöistä niin todellisen tuntuisia, että heistä tulee rakkaita, ja maisemista kuin omaa kotiseutua, sellaista, että kirjaa lukiessaan tuntee olevansa paikan päällä, haistavansa tuoksut ja kuulevansa äänet.

Jos et ole vielä lukenut, niin lue!

 

Maria Veitola: Veitola

Tämän kirjan luin siksi, koska inhoan Maria Veitolaa.

Muija herättää minussa niin syviä vastenmielisyyden tunteita, että vihdoin viime syksynä kirjoitin MTV3:lle pitkän asiakaspalautteen, jossa pyysin, että Yökylässä Maria Veitola -ohjelmaa tulisi juontamaan ihan kuka tahansa muu. Ohjelman idea on valtavan mielenkiintoinen ja minua harmittaa, että Veitola pilaa sen. Katsoisin ohjelmaa mielelläni, jos sitä juontaisi kuka tahansa muu. Niin kauan, kun Veitola päsmäröi siellä, ohjelma jää minulta katsomatta.

En referoi koko palautetta tässä, koska Veitola ei ole sen arvoinen, mutta tiivistän oleellisimmat argumenttini siitä, miksi en pidä hänestä: olen yrittänyt antaa hänelle lukuisia mahdollisuuksia ja oppia ymmärtämään häntä katsomalla ohjelmia, joita hän juontaa tai joissa hän vierailee tai tuomaroi. Kokemukseni ovat ainoastaan syventäneet negatiivisia tunteitani hänestä. Veitola vaikuttaa olevan älyllisesti vajavainen, naurettavan huonokäytöksinen ja ajatusmaailmaltaan käsittämättömän rajoittunut.

Hän ei ole ymmärtänyt sitä kaikille muille juontajille itsestään selvää asiaa, että juontajan tai haastattelijan tehtävä on tuoda esiin kohdehenkilönsä, ei olla itse pääroolissa. Hyvän juontajan tai haastattelijan tunnistaa siitä, että hänen työtään ei oikeastaan huomioi, vaan sen sijaan saa tietää paljon kohdehenkilöistä ja kohdehenkilöt nousevat esille. Veitola sen sijaan luulee ilmeisen vilpittömästi itse olevansa kaikkien muiden ihmisten elämän pääroolissa.

Hän tituleeraa itseään mielellään ihmiseksi, joka sanoo ja kysyy ne asiat, joita muut eivät uskalla sanoa tai kysyä. Minun mielestäni hän ei ole koskaan päästänyt suustaan ainuttakaan asiaa, mitä tuhat muuta ei olisi jo aiemmin sanonut. Hänellä on käsittämättömän luutuneita ja antiikkisia mielipiteitä, joita hän luulee radikaaleiksi ja kärkeviksi, koska hänen älynsä ei riitä pidemmälle. Jos mikä tahansa keskustelu etenee ohjelmassa milliä syvemmälle tasolle, Veitola ei pysty enää seuraamaan sitä eikä osallistumaan siihen, hänen älyllinen kapasiteettinsa ei riitä. Hän toimii näissä tilanteissa maailman vanhimmilla keinoilla: joko hän on hiljaa tai ynähtää yksitavuisen vastauksen ja kohtaus leikataan seuraavaan (tarkkailkaa tätä vaikka!) tai sitten hän sanoo jonkin kommentin, jolla yrittää hädissään alistaa toista keskustelijaa.

Kaiken tämän Veitola yrittää piilottaa näennäisen radikaaliutensa, esim. mauttomien vaatteidensa ja suorien kysymystensä taakse. Nämä asiat taas eivät valitettavasti kieli rohkeudesta ja vahvuudesta, kuten hän itse mielellään julistaa, vaan pelkästään siitä, että hän ei ilmeisesti ole koskaan oppinut sellaisia alkeellisia käytöstapoja, joita tarvitaan ihmisten kanssa olemiseen, ja jotka normaalisti opitaan lapsuudessa.

 

Kirja oli viimeinen mahdollisuus, jonka annoin Veitolalle. Joskus kirja kertoo minulle ihmisestä paremmin kuin TV-ohjelma, elokuva tai vaikka lehtijuttu. Kirjan myötä olen joskus ymmärtänyt sellaista, mitä muuten en ymmärrä.

No, Veitolaan edes kirja ei auttanut. Päinvastoin. Kirja lisäsi halveksuntaani edelleen ja oli muistaakseni viimeinen kimmoke sille, että kirjoitin asiakaspalautteen MTV3:lle.

Kuvaavaa on se, että kirja koostuu Veitolan itse vuosien varrella kirjoittamista, erilaisista kolumneista ja hänen omista kommenteistaan niihin nyt vuosien jälkeen. Veitola ei osaa kirjoitaa muuta kuin puhekieltä. Hän ei osaa myöskään kirjoittaa muusta kuin itsestään. Ja ainakaan mitään hyvää hän ei osaa sanoa mistään tai kenestäkään muusta kuin itsestään. Onneksi hänessä itsessään onkin hänen omasta mielestään ylenpalttisesti hyvää. Jostain syystä kaikki maailman tyhmyys ja huonous on hänen omissa kirjoituksissaan aina jossain muualla kuin hänessä itsessään: kaikissa ympärillä olevissa ihmisissä ja yhteiskunnassa.

 

Humoristisinta on, että koottuaan kirjaksi omia mitäänsanomattomia jaarituksiaan kyseinen muija on ihan vakavissaan alkanut tituleerata itseään ”kirjailijaksi”.

Ainut sanani hänelle on: ei jatkoon.

 

Maria Laakso & Johanna Rojola: Taltuta klassikko!

Tämä on nuorille suunnattu kirja kirjallisuudesta. Tähän kirjaan on koottu niitä suomalaisia klassikoita, joita nuoria ilmeisesti edelleen pakotetaan kouluissa lukemaan. Tämä kirja pelastaa ne oppilaat, jotka eivät jaksa lukea kirjoja, sillä tässä tiivistetään kirjojen juoni ja kerrotaan kirjojen taustasta. Tässä kirjassa on siis ihan kaikki, mitä paniikissa oleva kirjallisuusesitelmän tekijä tarvitsee.

Tämä on varmaankin kätevä kirja niille, joita kirjojen lukeminen ei kiinnosta, ja jotka tarvitsevat apua kirjaesitelmän tekoon. Uskaltaisin myös väittää, että tämän kirjan lukeminen salavihkaisesti innostaa klassikoiden pariin sellaista lukijaa, joka ei muuten ole niistä innostunut.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tämä kirja oli aivan loistava kirja myös kirjallisuuden ystävälle, joka lukee mielellään klassikoita ja kaikkea muuta. Kirja muistuttaa ja alleviivaa taas sitä, miten ihmeellinen asia kirjallisuus on, vaikka se olisi ollut tuttua ja jokapäiväistä koko elämän ajan. Suosittelen kaikille!

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Keväällä 2019 Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa. Pian sen jälkeen mediassa alettiin kohuta siitä, että yksi jääkiekon maajoukkueen pelaajista lukee kirjoja, ja oli muun muassa kehunut tätä kirjaa. Sen jälkeen kaikki ryntäsivät kirjastoon tämän kirjan perässä.

Odotin, että kohu laantui ja kirja vapautui minun luettavakseni.

Onneksi olin kesälomalla tätä lukiessani, sillä tämän kirjan ääreen jumiutui aivan täysin. Kirjaa oli vain pakko lukea, lukea ja lukea, ja vaikka sivuja oli melkein tuhat, olisi vain toivonut, että se jatkuu. Tämä oli minulle vuoden 2020 paras ja vaikuttavin kirja.

Takakansitekstin mukaan tämä on tarina muun muassa muistin tyranniasta ja inhimillisen sietokyvyn rajoista. Minun mielestäni tämä oli ennen kaikkea liikuttavan kaunis ja koskettava kuvaus ystävyydestä.

Kirjaa lukiessa aloin kyseenalaistaa sanontoja, joita muun muassa lasten kasvatuksessa viljellään: niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän, anna toiselle jotain, niin saat sen kaksinkertaisena takaisin ja niin edelleen. Sanonnat tuntuvat pohjaavan siihen, että jos itse olet hyvä, sinulle ollaan hyviä ja saat takaisin hyvää. Sanonnat sisältävät toisaalta sen kääntöpuolen, että jos itse käyttäydyt huonosti, saat huonoja asioita takaisin, ja jos sinulle tapahtuu jotain ikävää, voit sitten miettiä, mitä olet tehnyt sen ansaitaksesi. Mitä sinun olisi ehkä pitänyt tehdä toisin?

Tämän kirjan päähenkilön lapsuus ja nuoruus on kuitenkin pelkkiä pahoja asioita toistensa perään ilman, että hän minun käsityskykyni mukaan teki mitään sitä ansaitakseen. Kertomus sai miettimään, kannattaisiko kaikista tällaisista sanonnoista ihan oikeasti vain luopua. Miksi niillä on niin vakaa jalansija?

Kirjaa käsittelevissä blogiteksteissä on monesti todettu, että kirjaa ei suositella herkimmille. Jotkut sanovat, että eivät ole pystyneet lukemaan kirjaa loppuun.

Minulle tämä kirja oli esimerkki siitä, millaista pahuutta pystyn lukemaan ja millaista taas en.

Kuten aiemmin toin ilmi, en siedä äärimmäistä väkivaltaa enkä raakuudella mässäilyä, en varsinkaan telkkarissa enkä liiallisena myöskään kirjoissa.

Jos kyse ei kuitenkaan ole mistään mässäilystä tai siitä, että tarkoitus tuntuu olevan pelkän julmuuden kuvaus, lukeminen tai katsominen synkästäkin aiheesta on nautinto. Kyse on kokemuksen syvyydestä: hyvä kirja näyttää elämän jokaisen puolen, eikä elämä koostu ainoastaan hyvistä asioista. Monipuolisen kuvan näyttäminen on jotain ihan muuta kuin väkivallalla mässäily tai toisaalta ainoastaan hyväntuulinen höttö.

 

Ingrid Fetell Lee: Ilon tila – Tavanomaisten asioiden yllättävä kyky luoda onnellisuutta

Otin tämän kirjan lukuun oikeastaan siksi, että olin hyllyttämässä, eikä tämä mahtunut hyllyyn. Siis ihan sattumalta.

Tämä on sellainen kirja, jota suosittelen kaikille.

Kuten kirjan nimikin kertoo, tässä kirjassa kerrotaan, kuinka jokainen meistä voi lisätä ilon ja onnen aiheita omaan ja toisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ilon ja onnen tuottamiseen ei vaadita erikoistaitoja, ei mittavaa varallisuutta eikä suurta ajallista panostusta. Oma kykynsähän sitten puolestaan on nähdä ja sisäistää iloa ja onnea tuottavat asiat, joita itse tai joku muu onnistuu tuottamaan.

Kirjoittajan tausta on sisustussuunnittelussa, joten kirjassa puhutaan paljon siitä, miten iloa voi lisätä omaan kotiin, sisustukseen ja ympäristöön. Kirjassa on kuitenkin paljon kaikkea muutakin. Parasta on, että kyse on aivan yksinkertaisista asioista, joiden iloisuutta ei osaa edes ajatella, ennen kuin siihen kiinnitetään huomio.

 

Angela Ahola: Digirakkautta – Opas onnistuneeseen nettideittailuun

Lukeudun itse ihmisiin, jotka ovat löytäneet rinnalleen maailman parhaan tyypin nettideittailun myötä.

Silloin, kun itse vielä nettideittailin tai kun olin sinkku ilman nettideittejä, en olisi jaksanut lukea tätä kirjaa. Olisi vain vituttanut, jos joku olisi yrittänyt tulla neuvomaan (ja itse asiassa aika usein vituttikin, kun aina joku katsoi tarpeelliseksi jaella neuvojaan).

Nyt kun itse olen päässyt onnelliseen lopputulokseen, kiinnosti tästä näkökulmasta tietää, millaisia neuvoja ammattilainen, psykologian tohtori ja itse nettideittailun konkari, antaa muille. Kiinnosti, olenko itse ollenkaan noudattanut ammattilaisen neuvoja päästäkseni tähän tilanteeseen.

 

Kirja oli oikeastaan sitä, mitä odotin. Paljon hyviä neuvoja, joita normaalin ihmisen on kuitenkin monessa tilanteessa vaikea noudattaa käytännössä. Ainakin minun mielestäni iso osa elämän pieleen menneistä asioista on sellaisia, joissa ihminen kyllä tietää järjellä hyvin, miten pitäisi toimia ja miten pääsisi oikeasti hyvään lopputulokseen – mutta syystä tai toisesta hän ei voi tai halua toimia tällä tavoin vaan jollain muulla tavoin.

Sitten tästä kirjasta löytyi myös sellaisia neuvoja, joihin tekisi oman kokemuksen puolesta mieli väittää vastaan.

Kirja pyrkii kovasti olemaan perusteellinen, ohjekirjamainen tietoteos, eräänlainen tinderin käyttöopas, mutta lopulta se muistuttaa mielestäni vain siitä, että tällaisia asioita, kuten monia muitakaan asioita, ei oikeastaan voi lopullisesti opastaa muille. Ei järeinkään ja kokeneinkaan ammattilainen pysty antamaan jokaiseen tilanteeseen osuvia ohjeita ihmisten kanssa toimiessa. Aina on lukemattomia vaihtoehtoja. Eväitä voi pyrkiä antamaan, mutta tyhjentäviä neuvoja ei voi antaa kellekään. Vähän vaan huvittaa, jos joku kuvittelee pystyvänsä.

Lue kuitenkin tämä kirja, jos sinulla on joku nettideittailuun liittyvä ongelma, johon haluaisit saada tukea. Tai jos ei ole, mutta haluat muuten vain lukea.

 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen kirjat ja minun on saatava lukea ne aina, kun niitä ilmestyy.

Tämän kirjan varasin heti, kun huomasin sen olevan ilmestymässä, ja kävi niin onnellisesti, että sain sen luettavakseni joulun pyhinä.

Tämä on hilpeyttä ja ajatuksia herättävä kirja hyvinvointi-ihmisten pahoinvoinnista.

Yksi ei mitään muuta halua kuin saada lapsia ja toisella on lapsia enemmän kuin jaksamista niiden kanssa olemiseen. Kolmas ei toivoisi elämältä mitään muuta kuin sopivan kumppanin löytämistä ja neljäs on kyllästynyt pitkään avioliittoonsa. Viides yrittää kaikin keinoin näyttää kaiken täydellisenä some-kanavissaan, vaikka kulissit kaatuvat rytinällä. Kaikki näkevät onnen olevan jossain muualla kuin omassa elämässä.

Lukukokemukseni noudatti oikeastaan samaa kaavaa, kuin Nousiaisen kirjat aina:

Loppu oli pettymys, mutta alku ja keskikohta loistavia. Kirja sai nauramaan ääneen. Kirja sai myös ajattelemaan ja oivaltamaan sillä tavoin, että tekstiä halusi lukea ääneen toiselle ja sitä haluaa ehdottomasti suositella jokaiselle. Toivottavasti Miika Nousiainen kirjoittaa vielä monta kirjaa!

 

Näillä eväin kohti kirjavuotta 2021.