Päivä kirjalle

Että hyvää kirjan ja ruusun päivää vaan itse kullekin säädylle!
Tänään on William Shakespearen ja Miguel de Cervantesin kuolinpäivä. Jälkimmäiseltä olen lukenut yhden teoksen ja ensin mainitulta kolme.
Tämän kirjallisuushistoriallisesti merkittävän ja kirjallisuudelle muutenkin pyhitetyn päivän kunniaksi ajattelin puhua taas vähän kirjoista.

 Kuten olen jo aiemminkin todennut, mielestäni ei ole olemassa kirjoja, mitä jokaisen pitäisi lukea. En ole myöskään sitä mieltä, että olisi joitakin tiettyjä kirjoja, joita pitäisi olla lukenut, koska on hienoa olla lukenut ne tai on häpeä jos ei ole lukenut niitä. Suoraan sanoen mua todella inhottaa sellainen ajatustapa. Sellaisia ihmisiä kuunnellessa tuntuu, kun kirjallisuudelta riistettäisiin arvo.

Itse luen aika tavalla sitä mitä tykkään, mikä kiinnostaa, ja sitten sitä, mikä opiskelujen vuoksi on pakollista tai suotavaa.
Saan harvoin luettavakseni heti mitään Finlandia-voittajia tai muita pinnalla olevia kirjoja, joista kaikki juuri sillä hetkellä puhuvat. Se ei johdu pelkästään siitä, että en olisi kiinnostunut lukemaan niitä. On toki sellaisiakin "trendikirjoja", jotka mua eivät kiinnosta ja joita en siksi lue, mutta usein nuo ns. muodissa olevat kirjat kuitenkin kiinnostavat. Suurin syy siihen, miksi en koskaan ole ensimmäisten joukossa lukemassa uutuuskirjoja, on ainoastaan se, että mulla ei ole niihin varaa.

Viime jouluna taisin elämäni ensimmäistä kertaa olla lukemassa sellaista kirjaa, jota kaikki muutkin lukivat, ja jota ikään kuin "kuului" lukea. Sellaista "Mitä Suomi lukee?" -listan kärkikirjaa. Se oli Tieto Finlandia -voittaja, Ville Kivimäen Murtuneet mielet, jonka bongasin Suomalaisen Kirjakaupan uutiskirjeestä joulun alla, pistin joululahjalistalle ja riemukseni toive toteutui.
Muulloin olen aina lukemassa moisia kohukirjoja vasta hyvän aikaa sen jälkeen, kun kohu on jo laantunut.
Finlandia-voittaja, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme on luettavanani nyt, siksi että se sattui olemaan yliopiston kirjastolla. En varannut sitä enkä etsinyt sitä, menin vain ennen pääsiäislomaa tuttuun tapaan paniikkihamstraamaan yliopiston kirjaston kirjahyllyä, reaktio, jonka pyhät ja kirjaston kiinniolo aina aikaansaavat minussa,  ja kas mikä siellä olikaan. Oikein pelästyin. Ja ihan normaalilla lainausajalla vieläpä, ei millään "SEITSEMÄN PÄIVÄÄ SAAT PITÄÄ JA SITTEN PALAUTAT HETI" -kansilehdellä.
En vielä tiedä, mitä olisin mieltä tuosta kirjasta.

Viime keväänä näihin aikoihin löysin niin ikään yliopiston kirjastolta edellisen vuoden Finlandia-voittajan, Ulla-Lena Lundbergin Jään. Sen voitosta oli kulunut jo kuukausia, kun ensimmäistä kertaa selasin sitä kirjakaupassa ja totesin, että se voisi olla hyväkin. Vähän sen jälkeen menin aikaa tappaakseni ihan läpällä tarkistamaan yliopiston kirjaston hyllystä, olisiko se siellä, tai olisiko edes joku muu saman kirjailijan teos.
Ja oli, ihan tosta noin vaan, ihan vapaana ja varaamattomana. Se oli viime vuoden vappulukemiseni.

Vuoden 2010 Finlandia-voittajan, Mikko Rimmisen Nenäpäivän luin viime kesänä. Löysin Mikko Rimmisen kirjat opiskelujen kautta. Sofi Oksasen Puhdistuksen käsiinsaamisessakin meni kaksi vuotta ja oikeastaan luin sen vasta aloitettuani opinnot nykyisessä opiskelupaikassani ja niin ollen saatuani päähäni, että pitäis olla vähän perillä siitä, mitä muut lukevat. Muutenkin vasta opintojen myötä olen kunnolla siirtynyt aikuisten kaunokirjallisuuteen.

Finlandia Junior -voittajia ja -ehdokkaita olen lapsena lukenut jonkun verran sattumalta, kun niitä on kirjastosta löytynyt. Mua hämmentää nyt jälkikäteen Finlandia Junior-voittajia katsellessa se, että jokainen niistä lastenkirjoista, jotka ovat aikanaan voittaneet ja jotka olen itse lapsena lukenut lukemisen halusta, en siksi, että kirja kuuluu lukea, jokainen niistä lukemistani kirjoista on jättänyt mulle huonon muiston. Tai sellaisen, että lukihan sen, mutta ei se kyllä mikään ihmeellinen ollut. Ilmeisesti aikuiset ovat päättäneet, että se kirja on hyvä, mutta itse olen lapsena valinnut parhaiksi kirjoiksi jotain ihan muuta, joitain sellaisia, joita ei ole palkittu eikä edes nostettu esiin. Jotka vain ovat siellä kirjaston hyllyjen perukoilla.

Ja mistä tulee aikuistenkirjallisuuteen sellainen arvoasetelma, että esim. sodasta ja muista kansakuntamme traumoista ynnä muusta julmuudesta kertova kirja on jotenkin hienompi, parempi ja arvokkaampi kuin vaikkapa kahden ihmisen keskinäiseen suhteeseen keskittyvä, humoristinen ja kevytlukuinen kirja? Kuka lopulta määrittelee sen, mikä on arvokasta ja mistä syntyy erityisesti kirjan arvokkuus lukijalleen? Kuka sanoo, että viihteellisyys ja keveys ei ole arvokasta, mutta se sen sijaan on, että lukijalle tulee paha olo ja huono omatunto ja syyllisyys ja tuska ja jonkinlainen ylevyydentunteeksi kutsuttava hippunen siitä, että kyllä ovat ihmiset kärsineet ennen minuakin. 

Joten, mitä voi päätellä kaiken summana tästä?
Ei se palkinto tai edes ehdokkuus tee kirjasta kohdelukijalleen mitenkään sen arvokkaampaa kuin palkitsematta tai ehdokkuutta vaille jäänyt.
Eli, älkää kukaan lukeko mitään siksi, että kuuluu lukea.
Lukekaa vain, jos haluatte. 

P.S. Tää on ehkä yksi syy, miksi en halua opettajaksi. Mitä siitä tulis, jos luokan vallankahvassa olis opettaja joka sanois lapsille noin.
Kamalaa. 

P.P.S. Vielä voi kysellä! KYSELKÄÄ! Deadlineen on viikon verran aikaa!