Ihmisiä sodassa

Ajattelin tänään ottaa taas puheeksi mieliaiheeni, eli kirjat. 

Koska olen viime aikoina hämmentävissä määrin päätynyt sen kummemmitta suunnitelmitta lukemaan erilaisia, toiseen maailmansotaan sijoittuvia teoksia, ajattelin tänään vähän kertoa niistä. Siitä, miten alun perin olen eksynyt lukemaan sotaan liittyvää kirjallisuutta ja minkälaisia ajatuksia mulla on ollut niistä aikojen kuluessa.

Olin muistaakseni ala-asteen kolmannella luokalla, eli 9-10-vuotias, kun luin ensimmäisen, toiseen maailmansotaan sijoittuvan kirjan, joka kosketti mua niin, että muistan sen edelleen. Kirjan nimi oli Näkemiin, Ellen! ja sen on kirjoittanut Lois Lowry. Se on lastenkirja, ja kertoo 10-vuotiaasta tytöstä, jonka paras ystävä Ellen on juutalainen. Päähenkilön perhe auttaa ystävää perheineen pakenemaan maasta, kun sodan uhka käy todelliseksi.

Tuossa kirjassa ei tapahdu mitään raakaa eikä julmaa. Se on juuri niin turvallinen ja päättyy niin onnellisesti, kuin lastenkirjan kuuluu. Tapahtumien yllä leijuu vain jonkin kammottavan uhka, joka lapsilukijalle käy mainiosti jännityselementistä. Kirjan luettuani aloin ensimmäistä kertaa pohtia, minkälaiset olot maailmassa on ollut toisen maailmansodan aikaan. Luulin, että kirjan Ellenin tavoin valtaosa muistakin juutalaisista on saatu pelastettua vainoilta.

Vuosi tämän jälkeen luin Annika Thorin Saari meren keskellä -teoksen, joka aloittaa muistaakseni neliosaisen sarjan. Se on niin ikään lasten / nuortenkirja, joka kertoo Itävallasta Ruotsiin sotaa pakoon lähetetyistä siskoksista. Päähenkilö, 12-vuotias Steffi joutuu pitämään huolta muutaman vuoden nuoremmasta Nellistä. Lopulta he joutuvat asumaan eri perheisiin: Nelli pääsee ikäistensä lasten pariin ystävällisen perheenäidin hoteisiin, Steffi taas ankaran ja vaitonaisen, lapsettoman pariskunnan katon alle. Sota ei lopukaan pian, kuten tytöt aluksi luulevat, vaan molemmat joutuvat varttumaan lapsista nuoriksi naisiksi kaukana vanhemmistaan, huolissaan sodan jalkoihin jääneistä läheisistään.

Tuo kirja / kirjasarja herätti enemmän ajatuksia sodan loputtomasta julmuudesta ja siitä, mitä se todellisuudessa on merkinnyt aivan tavallisille ihmisille. Niille, joiden joukossa minäkin olisin voinut olla.

Neljännellä luokalla luin eräästä tyttöjenlehdestä artikkelin Anne Frankista ja hänen päiväkirjastaan. Päätin, että se minun on joskus luettava.

Kuitenkin kului vielä pari vuotta, ennen kuin sota ja sotakirjallisuus alkoi todella valjeta minulle.
Kaikki alkoi Lucy Maud Montgomeryn Anna-sarjan viimeisestä osasta, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan.
Jos ette tienneet, niin Vihervaaran Annasta kertovat kirjat ovat 1800-1900-luvun romanttisen tyttökirjallisuuden peruskivi. Siis sellaista romanttista höttöä tytöistä ja naisista, joita heistä lopulta kasvaa. Joskus ihmettelen, kuka sellaisia oikein lukee, ja miksi ne ovat niin suosittuja. No, minä ainakin luin. 11-13-vuotiaana olin Anna-kirjojen suuri fani. L.M.Montgomery oli silloin ylivoimainen kirjailijaidolini.

No, joka tapauksessa. Viimeisessä Anna-sarjan osassa, Kotikunnaan Rilla -teoksessa, Anna itse on jo keski-ikäinen ja pääosassa on hänen kirjan aikana 15-19-vuotias tyttärensä Rilla. Rillan veljet ja miespuoliset ystävät lähtevät rintamalle ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Tässäkin teoksessa tuodaan ilmi, kuinka aluksi luullaan kyseessä olevan vain lyhyt kahakka, eikä kukaan osaa ajatellakaan lopputulosta, neljä vuotta kestävää surua ja epävarmuutta.

Kotikunnaan väki, eli Anna perheineen, on tietysti turvassa Kanadassa, Prinssi Edvardin saarella. He eivät joudu evakkotielle, eikä miehitys tai pommitukset edes uhkaa heitä. Itse asiassa Rillan läheisetkin ovat sodassa vapaaehtoisina. Yksi Rillan veljistä kaatuu, mutta kirjoittaa tietysti viimeisessä kirjeessään sisarelleen, että aavistaa kohtalonsa ja on siitä onnellinen, sillä "kaiken näkemäni jälkeen elämä ei enää koskaan voi olla kaunista eikä hyvää". Toinen Rillan veljistä haavoittuu ja katoaa sodan loppuvaiheessa, mutta palaa toki takaisin sankarina. Juna-asemalla häntä odottaa vanha ja raihnainen koira, joka on uskollisesti odottanut häntä siellä siitä päivästä lähtien, jona sen omistaja astui rintamalle vievään junaan. Kotikunnaan väki on sodan päättyessä sitä mieltä, että "heidän maksamansa hinta on ollut liian kallis; toivottavasti sitä ei ole maksettu turhaan." Rilla itse kasvaa sodan aikana turhamaisesta tytönhupakosta "upeaksi nuoreksi naiseksi", joka osaa kantaa vastuun itsestään ja toisista. Sodan päättyessä hän tunnustaa päiväkirjalleen dramaattisesti, että vaikka neljä kulunutta vuotta ovat olleet täynnä huolta ja murhetta, ei hän vaihtaisi pois yhtäkään hetkeä, vaikka se uskomattomalta tuntuukin.

Kaiken kaikkiaan tuon teoksen ansiosta minusta tuli ihan sotahullu. Näin sodan jonakin käsittämättömän hienona, uljaana ja romanttisena, ja vain odotin, milloin Suomi osallistuisi johonkin sotaan ja minä pääsisin kokemaan sen kaiken yhtä mieltäylentävän, kuin Rillakin.
Lopulta isäni kyllästyi siihen ja ehdotti minulle luettavaksi Seppo Porvalin Isänmaan puolesta -teosta, jotta "saisin edes vähän tietää siitä, millaista se on oikeasti".

Seppo Porvali on siis kirjailija, joka on haastatellut Mannerheim-ristin ritareita ja kirjoittanut heistä tositapahtumiin pohjautuvia romaaneja. Isänmaan puolesta on tarina yhdestä toisen maailmansodan suomalaisesta sotilaasta, joka valitettavasti on oikeasti elänyt ja kokenut sen, mitä kirjassa kerrotaan. Vaikka en aluksi olisi halunnut uskoa sitä.
Isänmaan puolesta -teoksen lukemisen jälkeen oloni oli enimmäkseen epäuskoinen.
Ei kirja voinut päättyä niin. Mikään kirja, minkä koskaan sitä ennen olin lukenut, ei ollut päättynyt sillä tavalla. 
Kirjan lopussa Oiva Rinnekari palaa kotiin sotasairaalasta, jonne hän on joutunut rintamalta sodan viimeisinä päivinä. Hänen tyttärensä kirjoittaa jäävänsä vielä vähäksi aikaa Ruotsiin, jonne hänet on vähän aikaa sitten lähetetty sotalapsena. Vain jonkin aikaa sitten kaikki muut Oiva Rinnekarin suuren perheen jäsenet ovat kuolleet partisaanien käsissä. Talo on poltettu ja sodasta palannut mies katselee piharakennuksensa ikkunasta routaista maata miettien, miten elämä tästä eteenpäin jatkuu.

Tämän jälkeen luin peräkkäin kaikki Seppo Porvalin kirjat. Kai halusin tietää, voivatko muutkin kirjat todellakin olla sellaisia. Voiko kirja tosiaan olla noin raaka ja vielä päättyä noin käsittämättömän julmasti? Jouduin toteamaan, että niin oli. Isänmaan puolesta ei ollut mikään poikkeus sääntöön.
Lopuksi luin Tuntemattoman sotilaan, jonka jälkeen pidin vähän aikaa taukoa sotakirjoista.

Palasin niihin taas pari vuotta myöhemmin, jolloin käsittelimme ensimmäistä ja toista maailmansotaa koulussa historiantunneilla. Silloin luin lopultakin Anne Frankin päiväkirjan, ja perään yhden Anne Frankin elämäkerroista ja Miep Giesin kirjoittaman Anne Frank, suojattini -teoksen. Löysin myös jonkun kirjan, jossa kerrottiin kolmen keskitysleireiltä selvinneen tarinat.
Viime kesänä luin Kyllikki Villan Tyttö sodassa -teoksen, johon on koottu hänen ja hänen äitinsä kirjeenvaihto toisen maailmansodan ajalta, jossa kirjailija itse toimi lottana. Viime joulun alla luin Markus Zusakin Kirjavarkaan, jonka päähenkilö oli puolestaan saksalainen tyttö, jonka kotona piiloteltiin juutalaista.
Kuukauden sisällä luin peräkkäin kolme hyvin erilaista kirjaa samalta maailmanajalta.
Gabi Köpp kertoi omien kokemustensa pohjalta siitä, millaista on olla saksalaistyttö vihollisen käsissä toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Lopputulos: sanoinkuvaamaton julmuus.
Carol Ann Lee valotti jälleen Anne Frankin elämäkertaa, eli sitä, kuinka lahjakas ja elämänhaluinen nuori tyttö joutuu uskontonsa vuoksi piilottelemaan vuosien ajan ja kokemaan lopulta karmaisevan kuoleman Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Lopputulos: ks. edellinen.
Bernhard Schildt kuvasi nuoren saksalaismiehen rakkautta naiseen, joka kymmeniä vuosia myöhemmin paljastui natsiksi ja tuomittiin elinkautiseen satojen juutalaisten murhasta. Lakimieheksi opiskeleva päähenkilö pohtii sitä, kuka oikeastaan on rikoksen tekijä ja miten kummassa rikoksen tapahtuma olisi voitu estää. Onko rikollinen se, joka tuomitsee juutalaiset kuolemaan? Jälkeenpäin hänet voidaan eittämättä tuomita, mutta entä tekohetkellä, tekohetken aikaisella lainsäädännöllä? Silloin hänet varmaankin tuomittaisiin kuolemaan, mikäli hän ei noudattaisi käskyjä. Ovatko rikoksentekijöitä kaikki natsitoiminnassa mukana olleet vai kenties pelkästään johtavissa asemissa olleet? Vai olivatko rikollisia kaikki he, jotka antoivat natsien olla ja elää keskuudessaan, estämättä heitä? Jälkikäteen julmuuksia voidaan kauhistella, niitä voidaan jopa kieltäytyä uskomasta todeksi, mutta entä tapahtumahetkellä, voidaanko sanoa rikolliseksi sitä, joka ei silloin nouse kapinaan? Kuka sen määrittelee, kuka voi sanoa olevansa oikeassa?

Kaikki ne kirjat, kaikki ne ihmiset, jotka ovat oikeasti olleet joskus. Samaan aikaan, kenties lähellä toisiaan, kenties hyvinkin kaukana. Kaikkia yhdistää sanoinkuvaamaton kärsimys, mutta vain jotkut saavat sille tulevien sukupolvien hyväksynnän.
L.M. Montgomeryn Rilla pitää liian kovana hintana sitä, että yksi hänen veljistään kuolee. Hän on voittajavaltioiden puolella ja kokee, että oikeus tapahtuu sodan loppuessa.
Anne Frank on yksi niistä, jotka kokevat täysin mielipuoliselta tuntuvan kohtalon lähes kenen tahansa silmissä. Hänen vihollisiaan ovat natsit, ne, jotka ovat tulevien sukupolvienkin mielestä yksinomaan vihollisia.
Kyllikki Villa kertoo kirjeissään äidilleen samaan aikaan, miten mukavia ja hyväkäytöksisiä nuoret saksalaissotilaat ovat häntä kohtaan, ja kuinka on varmaa, että Saksa voittaa sodan. Hän kohtaa tappion.
Keskitysleireiltä selvinneet kokevat venäläiset sotilaat hyväntekijöinä. Liittoutuneiden armeijat ovat heille pelastus. Otto Frank kuvaa erityisesti Auschwitzin vapauttaneita, venäläisiä sotilaita tyttärensä elämäkerrassa "hyviksi ihmisiksi".
Samaan aikaan kymmeniä raiskauksia ja pahoinpitelyjä kokevan, 15-vuotiaan Gabi Köppin silmissä juuri venäläiset sotilaat ovat raakalaisia, sanalla sanoen paholaisia.
Seppo Porvalin teoksissa ja Tuntemattomassa sotilaassa venäläisiä sotilaita ei niin ikään nähdä oikeastaan edes ihmisinä. He ovat vain jotakin sellaista, jonka listiminen tuottaa hetkellistä mielihyvää taistelujen julmuuksien keskellä.
Kirjavarkaan päähenkilö, saksalainen tyttö, ei oikeastaan ajattele ketään sen enempää vihollisena kuin ystävänäkään. Hän pelkää perheensä ja ystäviensä puolesta. Hän ihmettelee, miksi heillä piilottelevaa juutalaista vainotaan, miksi tuon juutalaisen täytyy olla jatkuvasti hengenvaarassa. Loppuviimein tytön vihollisia ovat ainoastaan nimettömät lentokoneet, jotka tulevat ja pommittavat hänen kotikatunsa maan tasalle, ja sen mukana tietysti myös hänen perheensä ja kaikki rakkaansa.

Lyhyesti sanottuna, ei ole kenelläkään helppoa. Ei koskaan, ei missään tilanteessa.
Ihmisenä olemisen ei kai ylipäätään kuulu olla helppoa.

P.S. Ja miksi olen hereillä tähän aikaan?
No helvetti soikoon, kunhan nyt vain olen.