Nautiskelijan elämää

Tänään oli hyvä päivä.
Olen elänyt tämän vuoden pääsiäisen tekemättä mitään sellaista, mitä olisi ollut aivan pakko tehdä. Takaraivossa on koko ajan kolkutellut kaikennäköiset realistiset ja sitten ihan ihmeelliset velvoitteet ja sisäiset vaatimukset siitä, kuinka pitäisi sitä ja pitäisi tätä ja pitäisi nyt ainakin yrittää miettiä, mitä pitäisi seuraavaksi.

Mutta en oikein ole jaksanut tehdä kauheasti mitään. Olen lukenut kirjoja, käynyt lenkillä ja katsonut kaikki "Klikkaa mua" -TV-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jaksot, jotka ostin DVD:llä ja joihin olen enemmän koukussa kuin mihinkään TV-sarjaan pitkään aikaan, jos koskaan. Ja olen syönyt, tietysti, ihan liikaa.

Tänään kävin äitini kanssa kahvilla. Istuimme ikkunapaikalla kahvilassa, jossa ei ollut juurikaan muuta porukkaa. Puhuimme kiireestä ja kiireettömyydestä.
Minä sanoin äidille, kuten asia on, että mä en vain ymmärrä nykyajan jatkuvaa kiire-puhetta. Tuntuu, että jokaisella, ihan kaikilla ja kaikenikäisillä ihmisillä, on kokoaikainen tarve korostaa, miten kova kiire niillä on. Vaikuttaa melkein siltä, että niillä on niin kiire, etteivät ne ehdi tehdä yhtään mitään.
Minä en ymmärrä sitä, koska mulla ei oikeastaan koskaan ole kiire. On stressiä ja ahdistusta, mutta en koe enkä ole koskaan kokenut itseäni kiireiseksi ihmiseksi. Ehkä joskus ihan hetkittäin on kiire, mutta se on mulle vieras olotila.

Äitini vastasi, että ei hänkään minun ikäisenäni tuntenut itseään kiireiseksi. Silloin hänelläkin oli kuulemma aikaa tehdä vaikka mitä ja tuntui, että aikaa on loputtomiin.
Minä kerroin, että mun mielestä aika kyllä kuluu käsittämättömän nopeasti, mutta silti en koe, että mulla olisi mikään hirveä kiire.
Teen ne asiat mitä teen ja se on siinä. Nopeasti tai hitaasti tai keskivertovauhtia, joskus saan aikaiseksi tosi paljon ja joskus vähän, mutta todella harvoin voin sanoa, että mulla olisi kiire.
Tunnen jo melkein huonoa omaatuntoa siitä, että en kiirehdi, kuten kaikki muut. Tulee olo, etten mä ole tai osaa olla yhtä tärkeä kuin kaikki muut ihmiset, kun en tunne itseäni niin kiireiseksi.
Joskus  saatan sanoa ihmisille, että mulla on ollut kiireitä. Saatan esim. kohteliaisuussyistä sanoa, että mulla on ollut niin kiire, etten siksi ole ehtinyt olla yhteydessä.
Mutta onko todella kyse kiireestä?
Vai onko ehkä enemmän kyse siitä, että en vain oikeastaan halua. Käytän sen ajan mieluummin johonkin muuhun. Onko kyse siitä, että vähän valehtelee toisille ja kenties itselleenkin? Kaunistelee asioita?
Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että niihin asioihin, joita ihminen todella haluaa tehdä, hän yleensä kyllä myös löytää aikaa ja järjestää aikaa.

Käytin tänään lahjakortin, jonka voitin yhteen kyselyyn vastaamisesta. Ostin sillä sellaisen mekon, jollaista mulla ei vielä ole. Se ei ole sininen eikä turkoosi, uskokaa tai älkää. Mulla ei ole lapsuuden jälkeen ollut mitään sen kaltaista vaatetta. Päätin, että pistän sen synttäreiksi päälleni. Lähden todennäköisesti juhlimaan synttäreitä veljieni kanssa. Se on ihanaa. Ilmeisesti ainakin vanhin veljeni kuuli jotenkin telepaattisesti tuon viime postaukseni angstauksen ja tarttui asiaan.

Tulin tosi hyvälle mielelle siitä, että vastoin odotuksiani käytin lahjakortin johonkin, mitä en välttämättä tarvitse. En maksanut sillä ruokaostoksiani, vaan ostin jotain sellaista, mistä sain puhtaasti ja vain hyvän mielen. Päätin, että se oli mun synttärilahjani itselleni.

Olen myös huomannut, kuinka paljon olo paranee, kun opettelee näin pieninäkin annoksina antamaan sekä arvoa että armoa itselleen. Että ei koko ajan ruoski itseään joka suuntaan ja joka asiasta. Että tekee niin kuin itseä huvittaa ja haluaa, sen sijaan että pohtisi koko ajan, mitä joku toinen kenties haluaisi. Että kieltää itseään ajattelemasta joka asiaa koko ajan itsekriittisesti, kun yhtä hyvin voi lakata piinaamasta itseään ajatuksilla, jotka eivät kuitenkaan yhtään vie mitään eteenpäin. Päinvastoin.

Lisäksi olen ollut tähänastisen pääsiäisen kokonaan ilman nettiä, koska vanhempieni kone oli rikki. Se on aina yhtä hieno ja vapauttava tunne.

Tänään olin saanut monta kysymystä tänne blogiin. Viime postauksessani julistin, että huhtikuun loppuun asti mulle saa esittää kysymyksiä täällä blogin kommenteissa, sähköpostitse, tekstareitse, kasvotusten, Facebookin kautta tai ihan miten vain. Saa kysyä mitä tahansa, mitä vain haluaa. Huhtikuun loputtua teen blogipostauksen, jossa vastaan kysymyksiinne. 
Olin varma, että kukaan ei kuitenkaan kysy mitään.

Tulin maailman iloisimmaksi, kun jo viime postauksen kommenttiosiossa oli kysytty ties kuinka montaa asiaa!
Olen iloinen! Kiitos!