Iloista pääsiäistä!

Pääsiäinen on aina ollut mielestäni mukava juhla. Vähän samaan tapaan kuin joulu, mutta ilman sellaista superhössötystä ja överiksi vedettyä stressiä, joka joulusta usein seuraa. Pääsiäinen on kiva esim. siitä syystä, että silloin ihmiset usein ovat ihan luvallisesti perheidensä parissa. Ei ole mitään pakotteita lähteä mihinkään, eikä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa siitä, jos ei nyt satu huvittamaan mikään kaverikokoontuminen tai baariinmeno tai muu, mikä yleensä esim. vappuun kuuluu.

Lapsena pääsiäisessä parasta oli suklaamunat. Meillä oli olohuoneen pöydällä kori, johon ennen pääsiäissunnuntaita aina kerääntyi kunnon kasa suklaamunia ja muitakin pääsiäiskarkkeja. Sukulaiset antoivat niitä meille, vanhemmat ostivat, ja lisäksi ainakin minä kävin muutamana vuonna naapurustossa ystävieni kanssa virpomassa, josta kerääntyi ihan mittavat saaliit. Pääsiässunnuntai-aamu oli se kohokohta, jona suklaamunia sai alkaa mässätä. Ne jaettiin kristillisesti veljeni kesken ja sitten alkoi paperien rapina, suklaanmässytys ja suklaamunien sisällä olevien yllätysten ihmettely ja kokoaminen.

Ihana lapsuusmuisto on jäänyt siitä, kun kerran eräiden sukulaisten luona pääsiäisenä käydessä veljeni ja minun paikalle kahvipöytään oli katettu Kyöpelinvuori-suklaamunat.
Viime vuonna sain pääsiäisenä eräältä ihanalta ihmiseltä, ei-perheenijäseneltä, Kyöpelinvuori-suklaamunan ja liikutuin siitä. En tiedä miten kyseinen henkilö oli osannut ostaa minulle sellaisen, sillä en ollut koskaan maininnut hänelle, että juuri Kyöpelinvuori-suklaamunat ovat mielestäni ihan parhaita.

Vasta yläasteikäisenä huomasin, miten hyviä ovat ne sellaiset pienet suklaamunat, joita myydään pusseissa. Nykyään en enää niin kovasti välitä niistä, sillä olen liian monena pääsiäisenä ahminut niitä liikaa.

Tänään olen lähdössä perheeni luokse viettämään pääsiäistä.
Tänä vuonna en itse ole iloinen pääsiäisestä sen enempää kuin mistään muustakaan.
Olen surullinen, oikeastaan ilman mitään syytä.
Tai onhan niitä syitä, moniakin syitä, mutta ei nyt mitään ihan päivänpolttavaa syytä. Mulla on huono omatunto ja ärtymys itseäni kohtaan siitä, miten surulliseksi tunnen itseni. En saa mitään otetta siitä tunteesta. En tiedä, mitä tehdä sille.

On vain kuin jokin konkreettinen painon tunne olisi muuttanut pysyvästi asumaan elimistööni. Kaikki nielemäni takertuu kurkkuun, mikään ei tunnu miltään. Paitsi ikävältä ja surkealta.
Koko ajan on mielessä ajatus, että minusta ei ole mihinkään. En pysty mihinkään, en ikinä, en vaikka kuinka yrittäisin.
Eikä mulla ole ketään eikä mitään.
Vaikka periaatteessa on, mutta silti tuntuu kuin ei olisi.
Ei muuta kuin se käsittämätön surun ja painon tunne.

Viikon kuluttua mulla on synttärit.
Se oikein alleviivaa sitä tunnetta.
Minä en ole kellekään mitään, eikä mulla ole ketään eikä mitään. Kukaan tuskin välittää yhden Facebookissa tai tekstarissa lähetetyn, merkityksettömän "Onnea!" -sanan enempää. Ei edes omat veljet, serkut tai ne, joita haluaisin pitää ystävinä.

Näin jonkin aikaa sitten eräässä blogissa jutun, jonka haluaisin tehdä täällä omassakin blogissani. Sellaisen, että bloginpitäjä antoi lukijoille tasan viikon aikaa esittää hänelle kysymyksiä. Sai kysyä ihan mitä vain, mitä ikinä mieleen juolahti tai mitä halusi tietää bloginpitäjästä. Sai heittää kysymykset blogin kommenttiosioon, sähköpostiin, Facebookiin tai ihan millä muulla keinolla hyvänsä. Viikon jälkeen tuli sitten blogipäivitys, jossa valittuihin kysymyksiin oli vastattu.

Haluaisin tehdä sellaisen itsekin.
Huhtikuun loppuun asti saatte kysyä multa mitä ikinä haluatte. Saatte kysyä täällä kommenttiosiossa, sähköpostilla tai Facebookissa tai tekstarilla tai kasvokkain tai miten ikinä haluatte. Huhtikuun loppuun asti on aikaa. Mitä hyvänsä saa kysyä. Huhtikuun loputtua teen postauksen, jossa vastaan niihin kysymyksiin, joihin katson osaavani / haluavani vastata edes jotakin.
Teen siis tällaisen jutun.
Vaikka tiedän, että kukaan tuskin kysyy multa yhtään mitään.