Olen varmaan täällä blogissakin tuonut useamman kerran esiin sen, kuinka pessimistinen ja ahdistukseen taipuvainen ihminen olen. Odotan aina pahinta. Erityisesti odotan jotain pahaa tapahtuvaksi sydän kurkussa silloin, kun mulla on oikein hyvä olo. En usko, että se voisi kestää. Pelkään jatkuvasti jokaisen minulle tärkeän ihmisen puolesta. Pahinta, mitä maailmassani voisi tapahtua, olisi, että joku perheenjäseneni kuolisi tai sairastuisi vakavasti.
Olen myös varmaan täällä blogissa sekä itselleni että teille lukijoille kirjoittanut useamman kuin kerran, että mun pitäisi päästä eroon tuosta ahdistuneisuudesta. Pitäisi opetella katsomaan asioita edes hiukan valoisammin. Pitäisi opetella edes vähän uskomaan siihen, että aina ei tarvitse varautua pahimpaan, vaan yhtä hyvin voi odottaa jotain hyvää ja onnellista. Suuntautua siihen.
Koko viimeisen vuoden ajan olen ollut enemmän tai vähemmän murskana.
Nyt olen tainnut olla pari viikkoa iloinen ja jopa onnellinen.
Kuluneen viikon ajan, sen, jonka olin lomailemassa, olin niin käsittämättömän onnellinen, että jo se alkoi pelottaa ja ahdistaa. Odotin, milloin se liian täydelliseltä tuntuva onnellisuus särkyy. En osaa ajatella, että olisin ansainnut monta hyvää asiaa peräkkäin monen huonon asian jälkeen. Ajattelen aina vain, ettei mikään hyvä voi kauaa kestää.
Viime yönä heräsin taas painajaiseen, joka valitettavasti oli tällä kertaa todellisuutta.
Kuvittele, että ihminen, joka on sinulle rakkain ja tärkein koko maailmassa, hän, jota ilman et osaa etkä halua kuvitellakaan maailman olemassaoloa, makaa lattialla kello kaksi yöllä vaikeroiden. Heräät siihen ja seuraavien kymmenien minuuttien aikana mielessäsi ei ole mitään muuta kuin se, ettet tiedä, kuoleeko tuo ihminen vai ei. Et tiedä, mikä on syy taas uusiutuvaan sairaskohtauksen tapaiseen tilaan. Et pysty koskaan jälkeenpäin kuvailemaan sitä tilannetta kunnolla kellekään. Se on liian kamalaa, liian julmaa, aivan liian tuskallista millään sanoilla tavoitettavaksi. Kuiskaat rukouksen toisensa perään, vaikka et oikeastaan ole uskovainen.
Järkytys tulee vasta hyvän aikaa jälkijunassa, koko kehoa järisyttävä itku, joka ei tunnu edes mahtuvan ulos. Kuumeennousun kaltaiset kylmänväristykset, jotka eivät hellitä, ennen kuin haet varapeiton ja kietoudut peittoihin niin tiukasti, että et pysty liikahtamaankaan.
Se ei tapahdu elämässäsi ensimmäistä kertaa. Se tapahtuu taas, vaikka kuinka olet yrittänyt vakuuttaa itsellesi, ettei sinun tarvitse aina odottaa kaikkea pahaa ja olla kaikesta huolissasi. Se tapahtuu, kun olet vuoden jälkeen ollut kaksi viikkoa onnellinen. Muutaman päivän olet tuntenut olevasi täydellisen onnellinen.
Et voi mitään sille, että mieleesi lipuu kysymys: Onko tämä nyt joku hinta, mikä onnesta pitää maksaa? Vaikka tiedät, ettei siinä ole mitään rationaalista, niin ei pitäisi ajatella, alat uskoa, ettei sinulla ole oikeutta olla hetkeäkään onnellinen ilman, että vastapainoksi koet jotakin vähintään yhtä paljon kärsimystä tuottavaa.
Olen koko elämäni ajan halunnut uskoa johonkin ihmistä korkeampaan voimaan. Voi, miten kovasti olisinkaan monta kertaa elämässäni halunnut kyetä uskomaan ja luottamaan siihen, että on joku tai jokin, jonka varjeluksessa me todellakin olemme, ja joka ei anna minkään tapahtua sattumalta.
Olen myös halunnut ainakin tyytyä siihen uskomukseen, että kaikella on jokin tarkoitus. Haluaisin uskoa, että asiat eivät tapahdu sattumalta silloinkaan, vaikka mitään yhtä tiettyä oikeaa Jumalaa tai korkeamapaa voimaa ei olisikaan. Haluaisin uskoa, että jokaisella ihmisellä ja jokaisella tapahtumalla, niin onnellisella kuin onnettomallakin, on jokin merkitys, edes jollekin, edes joskus.
Näinä hetkinä tuntuu vaikealta olla varteenottamatta sitä kaikkein huonointa vaihtoehtoa.
Sitä, että todellisuudessa ei ole mitään. Ei mitään eikä ketään, joka kontrolloisi tai ohjailisi meitä tai sitä, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Elämä on jonkinlaista järkyttävää, mielipuolista peliä: joillekin ihmisille jaetaan hyvät kortit, toisille huonot, ja loput, eli valtaosa, saavat jonkintasoisen sekamelskan siltä väliltä. Sitten me elämme elämämme niiden korttien riepoteltavana, mitä meille on sattunut osumaan. Kuolemme, kun sen aika on. Eikä ole mitään, mihin turvautua ja luottaa. Ei lupausta siitä, että aurinko paistaa risukasaankin ja niin edespäin, että asiat järjestyvät aina jotenkin parhain päin. Ei ole kuin yksi ohje: saattaapa olla että järjestyvät, saattaapa olla että eivät.
Kuka tällaisessa maailmassa haluaa elää? Kuka haluaa olla pelinappulana tällaisella mielettömällä pelikentällä?
En minä ainakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti