Valaisevia ajatuksia tänään.

Mielessäni on jo jonkin aikaa pyörinyt se, mitä eräs vanhempieni tuttava joskus on kuulemma sanonut meistä ja koiristamme.
Hän oli ihmetellyt sitä, että meidän koiramme paljastavat vatsansa niin herkästi vieraille. Toisin sanoen heittäytyvät selälleen vieraidenkin edessä.
Koirien kielellä selälleen heittäytyminen, vatsan paljastaminen toiselle, merkitsee antautumista, alistumista. Pienempi koira osoittaa isommalle koiralle tämän valta-aseman käymällä selälleen sen eteen. Moni koira myös osoittaa luottamusta omistajaansa kohtaan niin, että heittäytyy selälleen omistajan eteen.
Tämä vanhempieni tuttava siis ihmetteli sitä, että meidän koiramme olivat uskaltaneet suhteellisen helposti paljastaa vatsansa jopa aika vieraalle ihmiselle, ei pelkästään omistajalle. Hänen mielestään se oli sen merkki, että koiria oli meillä kohdeltu hyvin. Ne uskalsivat luottaa ihmisiin, vieraisiinkin ihmisiin, kun näkivät, että niiden omistajat olivat vieraiden kanssa hyvää pataa.

Olen tässä miettinyt, kuinka minä oikeastaan voin vähän liiankin hyvin samastua selälleen heittääntyvään koiraan. Olen aina ollut sellainen, mutta vasta viimeisen vuoden aikana tuo vertauskuva on piirtynyt selkeästi mieleeni.
Jokaisella ihmisellä lienee jokin selviytymiskeino tässä maailmassa. Jokin tapa lähestyä toisia ihmisiä. Jonkinlainen käyttäytymistyyli erilaisissa tilanteissa. Luulisin, että se opitaan jo kotona, varhaisissa ihmissuhteissa.
Minä olen niin kuin ne koirat, joita on kohdeltu hyvin.
Minua on kohdeltu hyvin. Olen ollut nuorin lapsi, ainut tyttö, kenties hemmoteltu. Vanhemmat ovat huolehtineet, sisarukset ovat huolehtineet, sisarusten kumppanitkin ovat ottaneet heti huolehdittavakseen. Sen lisäksi olen tiedostamattani aina onnistunut ympäröimään itseni huolehtivaisilla ystävillä. Aina on ollut joku, joka on kantanut huolta ja ottanut siipiensä suojaan.

Olen luottanut toisten huolenpitoon. Suhtaudun yleisen luottavasti toisiin ihmisiin. Uskon mielelläni hyvää kaikista. Vasta aikuisena olen joutunut opettelmaan sen, että kaikki ihmiset eivät tarkoita hyvää, vaikka se siltä vaikuttaisikin.
Olen ollut koiran sijasta sellainen ihminen, joka heittäytyy selälleen toisten eteen, ja ensimmäiseksi paljastaa ne kohdat, joihin iskemällä toinen voisi pahiten haavoittaa. Se on ollut minun lähestymistapani ja minun keinoni. Ensireaktioni. Luontainen alistuminen ja antautuminen toisen huolenpitoon ja siihen, että toinen on itseä suurempi ja parempi.

Se on toiminut sinänsä, että harvoin mua on haavoitettu. Ihmiset vastaavat luottamukseen säälillä. Sitä, joka auliisti myöntää heikot kohtansa, ei niin herkästi haavoiteta. Häntä varjellaan.
Valtaosa ei siis vaivaudu haavoittamaan. En ole sen arvoinen.
Valtaosa kävelee yli.

Minä olen se, joka asetun maahan selälleni vain sitä varten, että toiset voisivat astua ylitseni. Osoitan omalla käytökselläni, että minä en ole mitään. Minusta ei tarvitse välittää, en ole oikeastaan mitään. En oikeastaan edes ole tässä.
Jälkeenpäin käyn vielä yleensä pyytämässä anteeksi sitä, että olin siinä heidän tiellään.

Vasta viime aikoina olen huomannut, että jos ei halua jokaisen aina kävelevän ylitseen, ei ole kuin yksi keino.
Täytyy nousta ylös.
Vasta viime aikoina olen alkanut ajatella, että lattialla makaaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Ei minun todellakaan tarvitse tehdä niin.
Yhtä hyvin voin alkaa ajatella, että sillä on arvoa, mitä minä ajattelen, mitä minä haluan ja mikä minulle on hyväksi.
Paskat kenestäkään muusta, kenestäkään toisesta. Ensin minä, ja sitten muut. Minun ylitseni ei enää kävele kukaan.
Vain sillä tavalla voi olla iloksi itselleen, ja vain sillä tavalla voi lopulta olla iloksi kellekään muullekaan.

Vain sillä tavalla voi päästä eteenpäin. Sillä tavalla, että ajattelee aina ensin, mitä mieltä toiset ovat, ei kukaan pääse koskaan mihinkään. Se toimisi, jos altruismi olisi vallitseva arvo maailmassa.
Mutta se ei ole.

Muutos on hidas ja raskas, eikä varmasti vielä aikoihin toteudu täydellisesti, mutta olen jo aloittanut opettelemisen.