Jospa sitä taas koettaisi jotakin kirjoitella.
Olen viime päivät voinut aika huonosti - sekä henkisesti että fyysisesti, jos tämä ei käynyt selväksi jo parin päivän takaisesta postauksestani. En oikein tiedä, mistä tää huono olo lopulta johtuu ja kumpi, henkinen vai fyysinen, nyt on sit se vallitseva. En oo oikein jaksanut tehdä mitään, mikä on mulle harvinainen olotila. Yleensä tykkään opiskelusta ja opiskelujuttujen tekeminen rauhoittaa mieltä. Nyt en ole jaksanut, ei ole kiinnostanut eikä vain ollut voimavaroja. Sitten vain ahdistaa lisää, lisää ja lisää, kun en jaksa tehdä mitään, mitä pitäisi. Tänään kaverilta kotiin kävellessä oksetti. Todellakin, oksetti. Vaikkei mua ikinä okseta, ei edes kymmenen Irish Coffeen jälkeen. Tänään mun mahaa korvensi ja yökötti niin, että luulin kuolevani.
Eikä tässä suinkaan ole turhaa dramatisointia mukana.
Kävelin tänään kotiin kaverilta, jonka luona olin pitämässä leffailtaa. Kävelin keskustan läpi joskus iltayhdeksän aikaan. Kävelin ohi paikan, jossa rakastamani mies suuteli minua ensimmäisen kerran. Kävelin sen kadun läpi, jota pitkin olemme vaeltaneet niin monta kertaa. Ja sen grillin ohi, mistä joskus haimme ruokaa. Yhtäkkiä niitä muistoja pulpahteli mieleen aivan liikaa. Kävelin sen baarin ohi, jossa siemailimme Irish Coffeita vastarakastuneina joskus kauan sitten.
Yhtäkkiä musta tuntui siltä, kaikkien näiden muistojen keskellä, että mikään ei ole loppu. Kaikki on alussa. Aloin ihmetellä, miksi mä koko elämäni ajan olen aina ja joka hetkessä surrut sitä, että pian kaikki on ohi. Jos mulla on ollut paha olo, olen surrut sitä, että kaikki ihana on loppunut, eikä oloni koskaan enää voi olla hyvä. Jos mulla on hyvä olo, suren sitä, että pian se kuitenkin on ohi, ei se voi kauaa kestää.
Miten voin ajatella niin? Miksi luulen 22-vuotiaana, että elämäni on sinetöity ja paketissa muutaman paskan kokemuksen jälkeen? Miksi en voi nähdä kaikkia niitä mahdollisuuksia, kaikkia niitä aikoja, jotka ovat vielä edessä, kenties ihan nurkan takana?
Niin kauan kuin on elämää ja ystävyyttä ja kyky rakastaa, on toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti