Pahan kosketus

En tiedä, kuinka moni muu jakaa tämän tunteen. Siitä oli puhetta eilen luennollakin. Siitä, että ihminen saattaa viihteen parissa hakeutua jonkin sellaisen pariin, minkä ei oikeastaan voi sanoa olevan viihdyttävää. Se ei siis ole hauskaa eikä muutenkaan millään tavalla mukavaa tai rentouttavaa katseltavaa. Silti sen pariin hakeudutaan. Siihen saatetaan jopa jäädä koukkuun.

Puhun siis kauhuleffoista, tai kirjoista. Kauhugenrestä. Tai jostakin surullisesta: nyyhkyleffoista, elokuvista ja kirjoista, joissa tietää käyvän huonosti, ja jotka siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi haluaa katsoa tai lukea. Kerran toisensa jälkeen.

Itse en ole mikään vannoutunut kauhun fani, eikä mitkään perinteiset nyyhkyleffat saa mua itkemään. Itken vain leffoille, joissa joku eläin kuolee tms., enkä kyllä hakeudu sellaisten elokuvien pariin. Juuri siksi, että se ei ole sellaista pahaa oloa, jota haluaisin kokea. Se on sellaista, jota haluan viimeiseen asti välttää, sillä sitä on oikeassakin elämässä aivan tarpeeksi.

On kuitenkin yksi tähän tyyppiin lukeutuva asia, jonka pariin hakeudun kerta toisensa jälkeen uudelleen. Vaikka aina lukiessani / katsoessani ihmettelen, miksi tätä katson. Vaikka jokaisen luku / katselukerran jälkeen päätän, että enää ikinä en tällaista katso.

Kyseessä on ne sellaiset oikeasta elämästä ja ihmisistä kertovat dokumentit, joissa jotain kamalaa tapahtuu. Esimerkiksi sellainen TV-sarja, kuin "Toistaiseksi tuntemattomasta syystä". Siinä kerrotaan liikenneonnettomuuden uhreista. Vuosittain Suomessa kuolee tai vammautuu satoja ihmisiä liikenneonnettomuuksien seurauksena. Luemme ja kuulemme niistä päivittäin uutisista. Ainakaan itse en kiinnitä juurikaan huomiota sellaisiin uutisiin, ellei se koske jotakin tuttua tai jos onnettomuus on erityisen suuri, paljon kuolonuhreja vaatinut tai jollakin muulla tavalla erityisen traaginen. Tällaisissa tapauksissa uutisointikin on massiivisempaa. Muussa tapauksessa onnettomuus tulee vain todetuksi muutamalla arkipäiväisellä sanankäänteellä lehden sivun alanurkassa. Uhrit jäävät kasvottomiksi.

"Toistaiseksi tuntemattomasta syystä" -ohjelman jokaisessa jaksossa yhdelle liikenneonnettomuuden uhrille annetaan kasvot. Onnettomuus, sen seuraukset ja mahdolliset syyt käydään läpi ja uhrin omaiset tai onnettomuuteen jollakin tavalla osalliset kertovat, kuka oli kyseessä, millainen hän oli ja mitä oikeastaan tapahtui.

Olen katsonut monen monta jaksoa. Olen miettinyt, miksi niitä katson, mutta syytä en ole keksinyt. Siihen olen kyllä keksinyt montakin syytä, miksi minun ei pitäisi niitä katsoa. Järkytyn ihan liikaa joka kerta. Joka jakson jälkeen minusta tuntuu, kuin onnettomuus olisi jollakin tapaa koskettanut juuri minua, kuin juuri minä olisin menettänyt jonkun tai jotakin. Olo on käsittämättömän hirveä, ihan jo pelkästään sen ihmetyksen vuoksi, miksi tällaista pitää tapahtua. Miksi tämän piti päättyä näin, miksi kaikki ei voinut mennä jotenkin toisin?

Ja miksi minä olen saanut elää turvallista ja helppoa elämää, kun jossakin muualla joillekin tapahtuu tällaista?
Milloin jollekin minun läheiselleni tapahtuu jotakin tällaista? Jokaisen katsomani jakson jälkeen olen halunnut kieltää ketään läheistäni lähtemästä autolla yhtään mihinkään. Olen ollut järkyttynyt siitä, kuinka monen monesta automatkasta minä ja läheiseni olemme selvinneet ilman mitään konflikteja. Ja vielä kehdanneet pitää sitä itsestäänselvyytenä. Vaikka kaikki on sekunneista kiinni. Julmista ja järjettömistä sattumista, lyhyenlyhyestä hetkestä väärässä paikassa väärään aikaan. Pienistä asioista, joilla olisi ollut kaikki mahdollisuudet päättyä jotenkin toisin.

Sitten minulla on otsaa valittaa joka ikisestä pienestä asiasta elämässäni. Olen monta kertaa ollut sitä mieltä, että elämä kohtelee juuri minua todella epäreilusti.
Eilen katsoin jakson, jossa vain vuoden tai pari minua nuorempi tyttö halvaantui liikenneonnettomuudessa. Hän ei enää koskaan kävele. Hän kertoi olevansa onnellinen ja iloinen, koska on hengissä.
Samaan aikaan minä teen valtavan numeron ja kärsimysnäytelmän aiheesta "Jos en tänäkään vuonna saa kesätöitä".
Että tuota. Joo.

Kaiken pahan olon keskellä jokin vetää minua aina vain uudestaan katsomaan näitä dokumentteja, vaikka olen luvannut itselleni, että enää en sitä tee. Jokin pakottava tarve saada nähdä kasvottoman, arkisen uutisen taakse. Antaa uhrille kasvot ja elämä.

Mikä sitten on tällaisen ohjelman näyttämisen ja katsomisen lopullinen tarkoitus? Ravistella ihmisiä huomaamaan, mitä yhdentekevä uutisotsikko piti sisällään? Kuoria pois asennetta nimeltä "Jos et näe pahaa ympärilläsi, ei sitä silloin myöskään ole"? Muistuttaa, että se voisi olla kuka tahansa meistä, se voi minä tahansa päivänä olla kuka tahansa läheltäsi? Tuoda kiitollisuus siitä, että se ei vielä tällä kertaa ollut kukaan meistä? Tehdä selväksi, että "jokainen hetki voi olla viimeinen" ei ole pelkkä sanonta?

En tiedä. Minulle se ehkä lopulta kuitenkin tuo lohdullisen ajatuksen siitä, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Jos pahaa, niin miksei hyvääkin.
Ja siksi elämää ei lopulta kannata ottaa liian vakavasti.