Opintojen kurimuksessa taas...

Nyt on kyllä aivan pakko kirjoittaa avautuminen, jonka ajattelin säästää huomiselle, mutta joka tuli enemmän ajankohtaiseksi NYT. Olen vuodattanut tätä samaa asiaa miljoona kertaa monelle, voi, ties kuinka monelle viattomalle ihmisparalle, eikä se siitä miksikään ole muuttunut, mutta tehtäköön nyt tiettäväksi täällä ihan "julkisestikin".

Nyt ollaan nimittäin saavutettu jälleen kerran se aika vuodesta, jota minä VIHAAN. Kun normaalit ihmiset valittavat kaamosmasennusta, minä valitan tammikuumasennusta. Vihaan sitä, että ensin on tehnyt ihan uskomattoman määrän työtä saadakseen yhden vuoden pakettiin, sitten saa pari päivää lekotella joulukuusen äärellä rauhassa, joulun välipäivät sujuvat hitaasti lisääntyvän kauhun vallitessa, sitten ahdetaan nakit ja perunasalaatit naamaan, kulautetaan kuoharit kurkkuun, luodaan katse taivaalle lentäviin satasiin (= ilotulitteisiin?) ja toivotaan hampaat irvessä, ettei se v-tun TAMMIKUUMASENNUS tänä vuonna sittenkään tulisi.

Ja aina se sitten tulee. Pari päivää, kuten tänä vuonna, saattaa mennä siinä huvittavassa harhaluulossa, että tänä vuonna selvittiin vähällä.

SITTEN SE ON KAHTA KARMEAMPI.

Miten ikinä, ikinä, ikinä voi olla mahdollista, että nyt on sitten taas yksi kokonainen, pitkän pitkän PITKÄ vuosi edessä?

Joillekin se kai on toiveikas ajatus, jonkinlainen mahdollisuus uuteen mahdollisuuteen, tai jotain sinne päin, mutta minulle ei. 

Yksi ihan kiistaton syy tähän tammikuumasennukseen ja sen kertakaikkiseen musertavuuteen on elämäntilanteessani. Siinä elämäntilanteessa, jota kärsin nyt neljättä vuotta. Jos ajatellaan pidemmän kaavan mukaan, niin vielä moninkertaisesti kauemmin. Kyse on siis opiskelijan elämäntilanteesta. Ennen kaikkea yliopisto-opiskelijan elämäntilanteesta. Ennen kaikkea sellaisen alan yliopisto-opiskelijan elämäntilanteesta, kuin minulla on.

Lyhyesti sanottuna: lusikalla annetaan ohjausta, kauhalla vaaditaan saavutuksia.

Jos jotain vihaan, niin jatkuvaa epävarmuutta. Sitä on ollut tulvillaan koko se aika, jonka olen yliopistossa viettänyt. Ensimmäisenä päivänä, sinä päivänä, jona astuin elämäni ensimmäisen yliopistorakennuksen kynnyksen yli fuksien infotilaisuuteen, sain lähestulkoon ensimmäiseksi lauseeksi kuulla, että "teistä tulee työttömiä". Sama teema on jatkunut koko yliopistourani ajan. Tuleva työttömyys, spurguus, pummius, oli "hauskana" teemana omissa fuksiaisissani. Jokaisella luennolla olen saanut kuulla, että meidän alallamme ei sitten työllisyyttä ole, meistä ei sitten mitään tule.

Kukaan ei auta kurssivalinnoissa. Joka ainut syksy ja joka ainut tammikuu ovat helvettiä: epätoivoista surffailua yliopiston sivuilla yrittäen miettiä, mitä kursseja sitä nyt sitten ottaisi, mistä olisi hyötyä, mistä kenties saisi jotain irti. Koko ajan kannoilla seuraa se tunne, että minusta ei ole mihinkään.

Kun opinnot etenevät, lisääntyvät jatkuvasti ne sukulaisten, kavereiden ja kaiken maailman hyvänpäiväntuttujen kysymykset, jotka toistavat samaa kaavaa: "Milloin sä valmistut? Miksi et ole jo valmistunut? Mikä susta tulee sitten kun sä valmistut, mihin menet töihin? Ai et tiedä, miksi et tiedä? Miten sä hyvä ihminen opiskelet sellaista alaa, mistä et tiedä, mihin valmistut? Vaihda nyt hyvä ihminen alaa, mene johonkin muualle!"

Tähän asti olen hymyillyt kohteliaasti, viime syksynä olin sen verran kyrpiintynyt, että päätin opetella ensi kesänä kysymään ihan yksinkertaisesti: "Mitä h-e-l-v-e-t-t-i-ä se sulle kuuluu?"

Opiskelen siis alaa, josta pidän. Jos ajattelen asiaa opiskelun kannalta, ei ole mitään alaa, mitä opiskelisin mieluummin, kuin nykyistä alaani. Sen lisäksi opiskelen todella mielelläni kaikenlaista muuta. Olen opiskellut monia erilaisia sivuaineita pääaineeni lisäksi. Kaikesta olen pitänyt. Pidän ylipäätään opiskelusta. Siitä se ei ole kiinni. Voisin opiskella vaikka miten paljon ja vaikka mitä.

Enemmänkin se on kiinni varmuuden puutteesta. 

Siksi on vähän surkeaa kuulla sellaisia kommentteja, kuin "Vaihda alaa" ja "Mene vaikka ammattikorkeakouluun."   Varsinkin, kun tällaisen jälkeen katson ympärilleni, kuulen ja näen, että monet opiskelukavereistani ja heidän läheisistään ovat ylpeitä siitä, että he opiskelevat yliopistossa haluamaansa alaa, ja vielä alaa jonne on kuitenkin aika vaikea päästä.
Minulla on muudan lähisukulainen, joka häpeää minua siksi, että opiskelen vain tällaista hörhöalaa. Että en ole esim. lääkiksessä tai jossain insinöörikoulutuksessa. Ja tuo sen julki aivan tarpeeksi usein.
Se ei paljoa asiaa paranna.
Kun asiaa ajattelee enemmän, tuntuu hullulta, mutta surullisen todenmukaiselta huomata, että oikeastaan koko tämän kolmen ja puolen vuoden opiskeluni ajan olen enemmän ikään kuin pyydellyt anteeksi kaikilta sitä, että opiskelen "vain tällaista alaa" ja "en oikein tiedä miksi tulen tai miksi edes haluan".

Tämä koko kurimus oli yksi painava syy siihen, että juuri loppuun kuluneen vuoden syksynä lopulta hakeuduin YTHS:lle. Siihen oli tietenkin muitakin, ja aika isojakin, syitä, mutta koen, että tämä juuri kuvaamani oli päällimmäinen. Loppuvuodesta kävin monta juttutuokiota tästä aiheesta, ensin terveydenhoitajan ja lopulta oman laitokseni opiskelua koskevista ongelmista vastaavan henkilön kanssa.

Suorastaan järkytyin sitä, mitä kaikki nämä huoliani kuunnelleet ihmiset vastasivat.
"Mutta sullahan on asiat hyvin! Sä oot edennyt tosi hyvin opinnoissa, olet valinnut hyvät ja järkevät sivuaineet, olet suorittanut opintoja tosi hyvillä arvosanoilla, olet toiminut kaikessa juuri niin kuin pitää."
Ja päälle päätteeksi, asia, joka minulla itselläni ei ollut käynyt mielessäkään. Se tuli minulle aivan uutena oivalluksena. Päätin kirjoittaa sen ylös sinä valaistuksen hetkenä, jona se minulle sanottiin.
"Mitä jos välillä kiittäisitkin itseäsi siitä, miten hyvin olet onnistunut monessa asiassa. Sen sijaan, että aina ruoskit itseäsi joka asiasta."

  Tuosta ajatuksesta sain joskus loppusyksystä itselleni välirauhan. Nyt kaiken epävarmuus ja oma huonommuudentunne joka asiassa on päällä taas, oikein mallikkaaseen tammikuutyyliin. En vain pääse irti siitä kuristavasta ja valitettavan vallitsevasta tunteesta, että minusta ei ole mihinkään. 

Olen loppuvuodesta ja nyt jälleen miettinyt sitä, miksei omasta elämästään ja omasta itsestään voi päästä lomalle edes hetkeksi, edes pariksi päiväksi. Ajattelin joululomalle laskeutuessani, että ehkä parin viikon breikki opiskeluista helpottaa oloa. Nyt olen huomannut, että en minä oikeastaan siitä opiskelusta sinänsä lomaa tarvitse. Tarvitsisin hetken lomaa elämästä. Tästä elämäntilanteesta, joka on jatkunut vähän liian kauan. Tarvitsisin edes yhden pienen ajanjakson, jona tietäisin, mitä teen. Tietäisin, että olen ihan hyvä ja onnistun. Tai yhden ajanjakson, jona tekisin jotain ihan muuta, mitä nyt olen vuosikausia tehnyt.

Menihän tämä nyt näköjään "huomisen päivän" puolelle! :D Olen avautumiseni tehnyt, voitte huokaista helpotuksesta. Nyt yritän itsekin suunnata ajatukseni johonkin positiivisempaan.