Tähdenlento

Eilen illalla kaikki maailman huolet taas jyräsivät mun yli. Tunsin taas, että olen niin tyhmä, niin aikaansaamaton, niin kelpaamaton mihinkään tai kellekään. Teki mieli vain käpertyä jonnekin peittojen alle ja jäädä sinne.

En tehnyt niin. Sen sijaan päätin lähteä lenkille. Olin niin vihainen itselleni. Mun oli kerta kaikkiaan pakko ruoskia itseni siihen. Vaikkei se niillä pakkaslukemilla kovin järjellistä ollut.

Kylmä ilma pisti henkitorveen, huulet ja posket jäätyivät patsaaksi, silmäripsetkin olivat jo sadan metrin jälkeen sellaiset jääpuikot, että ei eteensä nähnyt. Puhumattakaan siitä kylmyydestä, joka tunkeutui luihin ja ytimiin, vaikka kuinka koetin juosta sitä karkuun. Silti vain jatkoin. Ihan vain sen raivon vimmalla, miten paljon vihasinkaan itseäni ja elämäntilannettani sillä hetkellä. Juoksin 6 kilometriä. Puolivälissä itkin ihan vähän. Sitten sekin ärsytti, että en edes kunnollista itkua saanut purskautettua ilmoille. Pelkkiä muutamia jääpuikot ripsistä sulattavia kyyneliä vain.

Loppumatkasta näin tähdenlennon. Yläpuolella kaartui täydellinen, talvisen pakkasillan tähtitaivas. En missään vaiheessa tietoisesti katsonut ylös, mutta silti näin sen. Yhtäkkiä kiitävän taivaan poikki. Oli pakko hetkeksi pysähtyä ja jäädä tiirailemaan ihan kunnolla. Voi tietenkin olla, että kyse oli jostain omasta näköharhastani, mutta kyllä mä melko varma olen, että se oli oikea tähdenlento. Mikä on ihan uskomattoman siisti juttu, sillä mä en ainakaan muistaakseni ole koskaan ennen nähnyt tähdenlentoa. Joskus olen yrittänyt ties kuinka kauan tuijottaa tähtitaivasta, kun on sanottu olevan sellainen ilta, että niitä saattaisi näkyä, mutta mitään en ole koskaan havainnut. Ehkä olen ollut sokea tai jotain, mutta nyt sen sitten näin. Tulin järjettömän onnelliseksi.

Kaikkihan tietävät, että jos näkee tähdenlennon, saa toivoa. Toivoin ensimmäistä asiaa, joka mieleeni sattui juolahtamaan. Useimmiten, kun on tollasia tilanteita, joissa saa salaa toivoa, esim. kun puhaltaa synttärikakun kynttilät tai ripsi on pudonnut poskelle tai jotakin, mä toivon jotakin sellaista, mikä koskee mulle kaikkein rakkaimpia ihmisiä. Usein mun toiveet on myös olleet sillä tavalla abstrakteja, että jälkikäteen on ollut vaikea analysoida, toteutuiko se toive sitten vai ei. Nyt tunsin itseni kuin pieneksi lapseksi jälleen: toivoin sen kummemmin miettimättä ensimmäistä kertaa vuosiin ensimmäistä asiaa, mikä mieleen sattui juolahtamaan. Sellaista asiaa, mikä olisi tärkeää nimenomaan minulle, eikä koske ketään toista. Se on myös suhteellisen konkreettinen juttu, minkä toteutumisen tai toteutumattomuuden kyllä huomaa ja muistaa. Vaikka tunsin itseni hetken aikaa kauhean itsekkääksi paskaksi, kun toivoin vain itseäni ajatellen, niin tällä kertaa mun toive oli kyllä just sellainen, minkä toteutumiseen tarvittiin tähdenlentoa. Sellainen, että jos tähdenlennoilla tms. on mitään tekemistä toiveiden toteutumisen kanssa, niin nyt olis aika näyttää se. Ja vielä: Vaikka toivoin asiaa, jonka toteutuminen tuntuu aika epätodennäköiseltä, niin ei sen toteutuminen kuitenkaan olisi mielestäni liikaa pyydetty.

Lopuksi päivän positiivinen ajatus / loppukaneetti: Toivoa saa aina. Näkyi sitten tähdenlentoja tai ei.