Ikävästä

Tiedättekö sen tunteen, joka kalvaa, satuttaa, hiertää, musertaa, syö elävältä?

Ikävä, niin ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä ikävä, että voisin täyttää sillä yhdellä sanalla kokonaisen tekstikentän. Ikävä sitä ihmistä, joka kyllä tietää sen. Tai sitten ei tiedä. Joka tapauksessa, tietää tai ei, on vastassa pelkkää mykkyyttä, kylmää loputonta hiljaisuutta, musta syvä pohjaton ja hyinen suonsilmäke, johon olen sukeltanut viimeistä varpaannipukkaa myöten.

Enkä edes lopulta tiedä, mitä ikävöin. Mitä haluaisin, millä tavalla murtaisin kivun terävät reunat? Ottamalla yhteyttä siihen ihmiseen, joka taas on ollut ajatuksissani, kuulemalla tekstiviestin äänen ja näkemällä ne rakkaiksi muuttuneet kirjaimet kännykän näytössä kirjekuoren kuvan alla? Vetäytymällä mielikuvissani tai oikeasti sen ihmisen käsivarsien koteloon? Vastaus on ei, aina lopulta ei, ei ja ei. Ei enää. Minun on parempi näin, kaikki on parempi näin. Jos luet tätä tekstiä, älä enää kerro minulle olemassaolostasi, vaikka tunnistatkin itsesi.

Jäljelle jää vain kysymys, mitä sitten ikävöin. Pelkkää haavetta, illuusiota? Sitä, mikä jäi toteutumatta, vaikka valjastin kaikki telepaattiset voimani ja henkisen kapasiteettini sen toteutumiseen? Sitä, mitä on joskus ollut ja mitä ehkä vieläkin voisi olla?

Vaiko vain sitä kauan kadoksissa ollutta tasapainoisuuden tunnetta? Sitä, että minä olen ihan hyvä ja kaikki on ihan hyvin.

Mitä voi tehdä kivulle, joka asuu omassa mielessä, mutta jota siitä huolimatta ei osaa määritellä? Ehkä vain antaa sen kulua loppuun.