Toivo ja toivottomuus

Ihan näin rehellisesti ja suoraan ja tiivistetysti sanottuna tämän viikonlopun päätteeksi, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä voin todeta, että kulunut viikko on ollut liian monella tavalla huono.

Sen kunniaksi päätin jakaa pari ajatusta, jotka eivät liity mitenkään mihinkään maratoneihin tai muihin merkittäviin tapahtumiin ja jotka nostattavat mieleen taas huomattavan usein kysymyksen siitä, pitäisikö blogi lopettaa, kun kaikenlaisia ajatuksia tulee ja liian usein ne päätyvät siihen, että en halua kirjoittaa tällaista blogiin, en halua, että kukaan lukee tällaista.

Kokeilenpa siis nyt taas, miltä tuntuu kirjoittaa, vaikka tuntuu siltä, että ei pitäisi.

Irrallisia ajatuksia viime ajoilta:

Luin reilu viikko sitten yhdestä kirjasta ajatuksen, johon olen törmännyt elämässäni liian usein. Päätin siis nyt kirjoittaa siitä ensin.
Kirjassa oli sellainen minun kaltaiseni introvertti, sosiaalisesti taitamaton, small talkiin kykenemätön, toisten silmissä outona ja erityisesti äärimmäisen tylsänä pidetty henkilö. Hänen ympärillään oli vähän sosiaalisempia ja vähän niinsanotusti normaalimpia ihmisiä.
Ei siinä mitään, kaltaiseni henkilö oli mielestäni hauskasti ja positiivisessa hengessä kuvattu.
Kunnes tuli kohta, jossa nämä kaikki kirjan keskeiset henkilöhahmot lähtivät baariin.

Minun kaltaiseni henkilö koki ahdistavaksi tanssilattialla olemisen ja varsinkin sen, että muut yrittivät väkisin kiskoa hänet tanssilattialle. Hän koki ahdistavaksi myös metelin, mutta ennen kaikkea sen, että olisi pitänyt heilua siellä tanssilattialla, tehdä muka jotain tanssikoreografioita, kun ei osaa. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että muut tekivät niin. Hän ei vain itse halunnut tehdä niin, sillä hänestä se oli ahdistavaa ja noloa.
Kirjan muut henkilöhahmot olivat hyvää tarkoittavia, iloisia ja mukavia ihmisiä, jotka hyvää hyvyyttään yrittivät väkisin kiskoa tätä tyyppiä tanssilattialle, koska hei, opettele nyt vähän irrottelemaan, rentoutumaan, heittäytymään!

Kun tyyppi lopulta pakeni baarista ahdistukseen kuolemaisillaan, muut naureskelivat ja säälittelivät, toivoivat sydämestään, että tuokin joskus oppisi.
Ja kas, kirjan lopussa tyyppi ottaa kuin ottaakin askeleen baarin tanssilattian suuntaan, ja tekee siellä pari tanssillista liikettä, koska tarinalla on ollut hieno kaari, ja nyt tämä tylsyyden perikuvakin on oppinut vähän rentoutumaan.

Tilanne kuulosti kuin suoraan minun elämästäni leikatulta, ilman tuota hienoa loppua.
Kirjan kuvaus ei herättänyt vastahankaisuutta sinänsä. Ymmärrän, että joidenkin ihmisten, mukaan lukien minun, on usein vaikea niinsanotusti rentoutua-heittäytyä-irrotella, varsinkin muiden nähden, ja ymmärrän, että muut haluavat hyvää hyvyyttään kannustaa ja tukea tässä. Ymmärrän myös, että tanssilattialla heiluminen saattaa olla kivaa ja mikäs siinä, jos niin haluaa tehdä.

Kohta kuitenkin herätti miksi-kysymyksen.
Miksi irrottelu on yhtä kuin kännissä baarin tanssilattialla heiluminen / örveltäminen?

Kuten surullisen moni muukin asia tässä maailmassa, myös irrottelu-heittäytyminen-rentoutumisen keinot ovat oikeita vain tietyissä rajoissa. Kuten suvaitsevaisuus on hyväksyttyä vain rajallisten asioiden suhteen, niin myös irrottelu-heittäytymiselle on rajat, joiden sisällä pitäisi pysyä.

Jos ei halua tanssia baarissa, on tylsä ja jäykkä.
Eikö tosiaan ole mitään muuta, millä tavalla ihminen voisi osoittaa irrottelevansa tai olevansa irrottelematta?

Ja jotta en alkaisi kuulostaa liikaa saarnaajalta, siirrytään seuraavaan ajatukseen.

Maailma on täynnä sanontoja siitä, että kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, asiat järjestyvät aina, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin, paistaa se aurinko risukasaankin, kaikella on tarkoituksensa, jokaisen nurkan takana odottaa ihme, sateen jälkeen paistaa aina aurinko yms. yms.

Viime aikoina olen taas tullut ajatelleeksi, että eihän noissa sanonnoissa ole mitään perää. Ei totuusarvoa, ei logiikkaa.
Ainoa varma on epävarmuus.
Saattaa olla, että asiat menevät hyvin / kääntyvät paremmiksi,
mutta saattaa yhtä hyvin olla, että eivät käänny miksikään
tai että ne kääntyvät huonommaksi.

Mutta viime kädessä sanontoja tarvitaan, ihminen tarvitsee uskoa niihin, sillä hänellä ei ole mitään muuta.
On pakko tehdä valinta sen suhteen, haluaako elää elämäänsä uskoen enemmän hyviin vai huonoihin vaihtoehtoihin.
Huomattavasti helpompaa ja itseä kohtaan armollisempaa on uskoa niihin hyviin.
Yhtenä kuluneen viikon iltana makasin sängyllä ja ajattelin, että mitäpä jos en nousisi tästä nyt vähään aikaan ylös.
Muutaman minuutin kuluttua ajattelin, että jos nyt kuitenkin noi tiskit vaikka tuolta tiskais. Ja jos vaikka jotain muutakin.
Veikkaisin, että niiden, jotka ovat lopullisesti valinneet huonoihin vaihtoehtoihin uskomisen, ajatukset eivät kantaisi edes tiskipöytään asti.

Sitten yksi ajatus, jonka löysin selatessani tiedostoa, johon olin koonnut ajatuksia herättäviä kohtia lukemistani kirjoista. Sitä tiedostoa selatessa ymmärsin taas kouriintuvasti, miksi luen kirjoja, ja muistin, että niin kauan kuin on kirjoja, elämässä ja maailmassa on uskomaton määrä toivoa.

Kirjan ajatus oli niinkin yksinkertainen kuin:
Ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen.
Uskoisin että tämä on jossain määrin samastuttava ajatus jokaiselle. Itse joudun muistuttelemaan itseäni siitä joka välissä, ja tuntuu, että suhteellisen vanhaksi piti elää, ennen kuin tällainen ajatus edes häivähti mielessä.

Ainakin itse ajattelen liian usein, sellaisia juttuja, kuin
kyllähän muuten, mutta kun tuo toinen...
jos toi X olis erilainen / toiminut eri tavalla, niin tätä ei olisi tapahtunut
miksi se X ei voi
mulle tämä on selvää, miksi X....
kunpa X vain...
jospa  X nyt tällä kertaa...
jospa X vaikka ajan kanssa...

Yllättävän vaikea ja yllättävän perustavanlaatuinen, yksinkertaisen tärkeä  ajatus ihmisten välisille suhteille. Toista ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen, vaikka haluaisi. Toista pitää kunnioittaa juuri siksi, että hän on sellainen kuin on. Jos siihen ei pysty, voi mahdollisuuksien mukaan peruuttaa ihmissuhteesta, ja tehdä sen silloin sitä toista syyttämättä.

Loppukaneetiksi:
Miksi on niin vaikea olla kiitollinen?

En tiedä onko muilla näin, mutta mulla on.
Erityisesti tällaisina aikoina, joina kiitollisuudelle olisi tilausta, tunne on poissa.
Kaikki on hyvin, perusasiat elämässäni ovat hyvin, kukaan ei toistaiseksi ole kuollut eikä vakavasti sairas, ajatellessani kaikkea sitä mitä tähänastisessa elämässäni olen saanut olen poikkeuksellisen onnekas ihminen.
Vietin taas viikonlopun ihmisten ympäröimänä tietäen hyvin, että tässä on iso porukka rakastavia, todella välittäviä ihmisiä, monta ihmistä, joiden kanssa iloita ja surra ja elää, varmasti monta aidosti välittävää ihmistä enemmän kuin monella muulla,
ja missä on kiitollisuus.

Mieleeni puikahti joka välissä ajatus, että voi helkkari kun en jaksa ihmisiä, menkää pois, että minä saan tehdä rauhassa kaikkea, mitä haluan.
Ja joo, elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea hyvää, ja niin paljon kaikkea kivaa on tiedossa tulevaisuudessakin, ja mitään hätää ei ole,
mutta kun se ja se asia puuttuu.
Jos vain saisin tämän ja tuon ja tuon.
Miksen voi saada.

Huoh.
Ainut lohtuni on, että sentään ymmärrän edes ajatella tätä asiaa. Ajatuksesta ei sentään ole yhtä pitkä matka tunteeseen kuin ajattelemattomuudesta.