Ihmisyys

 Seuraa avoimin postaus aikoihin, varokaa. En ollenkaan välttämättä suosittele lukemaan.
 
Viime aikojen vallitseva ajatus: ilon tunteet tulevat ja menevät, mutta ahdistus on ja pysyy.
Joskus taka-alalla, yleensä etualalla, aina läsnä.
Ainoa lohdullinen ajatus on, että pahimmat ahdistuskohtaukset menevät aina ohi. Yhtä varmasti kuin suurimmat ilontunteet, myös pahimmat ahdinkoajatukset menevät ohi, kun niiden antaa vain kulua loppuun.

Kun kaikki asiat ovat tarpeeksi kauan hyvin, melankolian tunteet sovittavat paikkansa niihinkin. Ne tulevat osaksi jokaisia olosuhteita.
Hyvässä elämäntilanteessa ne asettuvat eräänlaiseksi merkityksettömyydeksi, tyhjyydeksi. Siihen, että mikään ei ole suurta surua, mutta ei sen enempää suurta iloakaan. Kaiken tietää etukäteen. Tietää, mitä tänään tapahtuu, ja huomisenkin osapuilleen tietää. Kun kännykkä ilmoittaa tekstiviestistä, tietää katsomatta kuka on viestin laittaja ja mitä asia koskee. Kun avaa sähköpostin, tietää etukäteen, että siellä ei ole joko mitään tai on jotain mitä tietää odottaa.
Jos jotain pientä yllättävää joskus tapahtuu, ne yllätykset eivät ole positiivisia.

Olen kuullut sanottavan, että suru, esimerkiksi kuolemasta tai muulla tavoin menetetystä ihmissuhteesta pienenee päivä päivältä. Olen kuullut, että joka päivä suru on pienempi ja lopulta sitä ei enää ole. Olen myös kuullut, että ensimmäinen vuosi on pahin.

Jos se jollakulla menee niin, niin minulla ei ainakaan mene.
Olen todennut, että ennemminkin suru on aaltoliike.
Joinakin päivinä pystyy ajattelemaan jopa hyvää sellaisesta, joka joskus on ollut koko maailmankaikkeuden pahin asia.
Jonakin toisena päivänä pystyy katsomaan suoraan silmiin ja jopa ylimielisesti nyökkäämään tervehdykseksi.
Voi olla, että seuraavana päivänä ei pysty keräämään voimia edes ohi kävelemiseen.
Minun lohdukseni ei sovellu se, että ensimmäinen vuosi on pahin. Minulle sen voisi muotoilla vaikka niin, että se, mikä kaksi vuotta sitten raateli, on tänään enää naurettava neulanpisto silloin tällöin.

Toiseuden kysymys on jälleen ollut mielessäni. Pärjätäkseen pitäisi olla joku toinen, kuin nyt olen. Pitäisi osata ihan eri asioita kuin nyt osaan, pitäisi olla täysin toisenlainen. 
Pitäisi esim. osata jutella enemmän ihmisten kanssa työpaikalla. Päivästä toiseen katselen ihmisiä ympärilläni ja yritän opetella, miten toiset sen tekevät. Toinen sanoo jotain, toinen vastaa siihen. Keskustelun sisällössä ei oikeastaan ole mitään järkeä. Funktiona on antaa toiselle itsestä mukava kuva.
Kun joku tulee sanomaan minulle jotakin, osaan vastata henkevästi yhdellä sanalla. Jos toinen ei aloita keskustelua, olemme hiljaa tai puhumme pari sanaa.
Osaan kysyä, jos minulla on kysyttävää, pystyn puhumaan, jos on asiaa. En osaa jutella. En osaa olla sosiaalinen. Ainakaan valtaosan ihmisistä kanssa. Ainakaan, ennen kuin olemme tunteneet ja olleet läheisesti tekemisissä kauan ja paljon. Joinakin päivinä hyväksyn sen itsessäni, yleensä kidun siitä ajatuksesta.
En osaa olla sellainen, kuin pitäisi olla tullakseen pidetyksi, tai ollakseen ihminen ihmisten joukossa. 
Suuri, filosofinen kysymys: Onko pakko puhua, jos ei ole sanottavaa?
En tiedä, perkele. 
 
Toisten ihmisten ajatukset tai ajattelematta jättämiset ovat tuottaneet viime aikoina aivan liikaa päänvaivaa.
Opiskelutoveri sanoi eilen, että "jokaisen pitää soutaa omaa venettään ja ajaa omia etujaan, ei sitä muuten pärjää". 
Ymmärsin, että siihen minunkin seuraavaksi pitää ihan tosissaan alkaa opetella.
Pitäisi pystyä leikkaamaan kaikkien muitten ihmisten ajatukset ja olemiset ja tekemiset mielestään, ja välittää vain itsestään. Millä muulla kellekään on lopulta merkitystä?

Olen keksinyt, että tässä kaikessa on ehkä syy siihen, miksi luen niin paljon kirjoja. Olen aina lukenut kirjoja mieluummin kuin ollut ihmisten kanssa. Olen aina seurustellut mieluummin fiktiivisten kuin todellisten ihmisten kanssa.
Lukiessaan tajuaa, että ei ole yksin.
Fiktiivisistä henkilöistä ja todellisten henkilöiden elämäkerroista huomaa, että minun tunteeni ovat universaaleja. En ole kummajainen, olen ihan kelvollinen, omanlaiseni osa pitkää jatkumoa. Kaikilla muillakin on kaikenlaisia vaikeuksia, on ollut kautta historian ja tulee aina olemaan.
Todellisen maailman ihmiskontakteissa sitä ei huomaa. Jollakin kummallisella tavalla sitä aina vain murrosikäisesti kuvittelee olevansa yksin kaikkien ajatustensa kanssa, kun tapaa oikeita ihmisiä.

Jotenkin nurinkurista.