Sydämentykytyksiä

Mustan auringon nousu ja lasku ja toivo.

Sillä niin se mulla ainakin aina menee. Elämä on loputon kiertokulku: jokainen pienin ja naurettavinkin asia ahdistaa ja stressaa kuolemallisesti. Esimerkkinä vaikka lääkärikäynti, jonka sopivuudesta työaikoihin sain hyväksynnän esimieheltä kaksi viikkoa sitten (aloitin stressaamisen noin kolme viikkoa sitten). Lääkäri oli tiistaiaamuna. Maanantai-iltapäivänä pistin vielä työkaverille varmistusviestin, että todennäköisesti ehdin yhdeksäksi vuoroni alkuun, mutta mahdollisesti tulen vähän myöhässä, älkää huolestuko.
Stressasin kolminkertaisesti koko illan, kun ei kuulunut mitään "ok" -viestiä.

Tiistaiaamuna kävin lääkärillä, selitin oireeni moninkertaisella nopeudella verrattuna normaaliin, kaikki meni ok, juoksin töihin, olin paikalla klo 8.45. Kukaan ei ollut ihmetellyt. Aloitin vuoroni normaalisti klo 9, ja klo 9.05 sähköpostiini kilahti työkaverin vastaus "Kiitos ilmoituksesta, sopii hyvin!"

Että niin.
Ja kun tuollaisia asioita pakostakin kertyy miljoona aina tietyin väliajoin, ja sitten kun välissä on jotain vähän massiivisempiakin asioita, esim. muuan lähestyvä maraton, gradun lopullinen viimeistelytyö ja häämöttävä valmistuminen, niin jossain vaiheessa tulee romahdus.

Esim. eilen illalla. Koko ilta paniikillista itkua ja kipua joka paikassa, vatsakalvot tuntuvat räjähtävän ja rintaa puristaa niin, että pelkäisin, ellen tietäisi, että näin on käynyt ennenkin.

Mutta tämän päivän sanoma:
jokaista sellaista iltaa seuraa uuden toivon aamu.

Aamu, jona kaikki vain tuntuu paljon paremmalta. Sielu on puhdistunut, kun on saanut itkettyä ja panikoitua täysillä kaikki ne tunteet läpi. On valmis jatkamaan elämää, lähtemään uusien stressinaiheiden keruuseen uusin voimin.

Joinakin sellaisina aamuina saattaa, kuten tänä aamuna, tapahtua jotain ekstrahyvää.
Kuten että sitä tulee melkein aamun ensi tekonaan kysyneeksi tietyltä henkilöltä toisaalta pitkän pohdinnan jälkeen ja toisaalta hetken mielijohteesta, että
"lähdetkö mun kanssa tänä iltana johonkin?"

Ja sit jää kuuntelemaan ihmeissään, kun toinen sanoo kaikkien odotusten vastaisesti, että
"Joo, kyllä mä voin lähteä!"

Vallitseva ihmetyksen aihe on, kuinka voi olla olemassa tällaisia minun kaltaisiani kummajaisia. Kuinka on mahdollista, että samaan aikaan ihminen voi olla niin ujo, että jokainen normaalien ihmisten elämään kuuluva tervehtiminen ja rupattelu on maailman vaikeinta, mutta silti saan kerta toisensa jälkeen kuulla sosiaalisilta ystäviltäni valtavia ylistyksiä rohkeudestani.

Siis tällaista tänään.
Ja nyt onkin jo kiire ottamaan selvää uusista stressinaiheista.