Vuosi sitten näihin aikoihin ostin molemmat kahdenkymmenen vuoden takaista Estonia-onnettomuutta käsittelevät erikoislehdet ja luin ne, tarkasti ja moneen kertaan.
Ajattelin, että siinä on koko elämäni aikana minua eniten järkyttänyt onnettomuus. Jostain syystä. Jotakin niin syvällekäyvää, että siitä vain haluaa tietää kaiken, vaikka ei ollenkaan tiedä, pystyykö sitä tietoa kantamaan.
Ajattelin, että siinä on kamalin kohtalo, jonka pystyn kuvittelemaan. Kuolla hukkumalla, kuolla uppoavassa laivassa.
Olin väärässä.
Selasin eilen läpi jälleen muuan erikoislehden.
Selasin, koska en pystynyt lukemaan.
Halusin tietää, mutta tarkemmin ajateltuani en sitten kuitenkaan.
Jotain niin kammottavaa, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan, ja silti se jollain käsittämättömällä tavalla on todellista.
On kulunut yli seitsemänkymmentä vuotta siitä, kun Hiroshiman ja Nagasakin kaupungit joutuivat ydinpommien kohteiksi. Satojatuhansia kuolleita ja loppuelämiä kuoleman varjossa. Mustaa sadetta. Tuhkaksi haihtuneita ihmisiä, joista on jäänyt jäljelle enää ääriviivat sulavassa asfaltissa. Karrelle palaneita eläviä kuolleita.
Jotakin kerta kaikkiaan sellaista, mitä ei pysty ymmärtämään. Ei sellaista saa tapahtua kuin ehkä jossain ylimitoitetussa kauhuelokuvassa.
Kuulin pommeista ensimmäisen kerran vasta yläasteen historian tunneilla. Tai ainakin vasta yläasteella muistan kuulleeni niistä.
Sitä ennen olimme käyneet läpi muut toisen maailmansodan tapahtumat, natsien vainot ja keskitysleirien moninaiset kauhut. Ne, joilla yleensä, vielä nykymaailmassakin oikein mässäillään, joilla revitellään, ja joiden lopullisesta merkityksestä muistutetaan joka välissä.
Joiden varjolla peitellään tätä toista kauhunäytöstä, sitä, jolle ei edes ole sanoja.
Jo yläasteella pysähdyin järkyttyneenä ydinpommien äärelle.
En osaa sanoa miksi, mutta jollakin tavalla kaikki muu oli vielä ymmärrettävää. Pystyin käsittämään juutalaisvainot ja keskitysleirit, ne jollakin tavalla menivät aivoihin perille asti. Olin jo lapsena lukenut lastenkirjoja sotalapsiksi lähetetyistä juutalaislapsista ja kuullut Anne Frankin kohtalosta. Ne menivät perille jollakin tavalla, kuten menee perille autolautan uppoaminen Itämerellä ja kymmeniä kuolonuhreja vaatinut autokolari, jopa Thaimaassa tapaninpäivänä 2004 iskenyt tsunami. Kaikki ne ovat järkyttäviä, kamalia, käsittämättömiä, mutta jollakin tavalla ne kuitenkin pystyy käsittelemään.
Hiroshiman ja Nagasakin tapahtumissa on jotain liian kammottavaa, että niitä voisi edes pysähtyä ajattelemaan liian pitkäksi aikaa kerrallaan.
Eikä asiaa tosiaan auta se, ettei niistä juuri puhuta.
Tänä kesänä luin kirjan, jonka löysin lukiossa ja josta olisin halunnut tehdä kirjaesitelmän, mutta sitä ei silloin löytynyt kirjastosta. Nyt olen kiitollinen, ettei löytynyt. Kuinka olisin voinut lukiossa kirjoittaa sellaisesta, jolle en löydä sanoja vieläkään.
Edita Morris: Hiroshiman kukat.
Sanoja sille, mille sanoja ei ole. Ei turhaa julmuudella pröystäilyä, ei ylipäätään mitään turhaa. Karua, kaunistelematonta, kaunistakin kieltä siitä, kuinka ihminen voi elää maailmanlopun jälkeen.
Normaalisti sitä tällaisista ajtuksista seuraisi lopputulema, että onpa minulla sentään asiat hyvin.
Hiroshimaa ja Nagasakia koskevien ajatusten jälkeen lopputulema ei ole se. Lopputulema on se, miten kukaan todellakaan voi elää tällaisen jälkeen. Miten voi elää maailmassa, jossa on tehty tällaista, miten voi kestää ihmisenä olemisen, jos ihmisyys voi tuottaa tällaista.
Ei kai voi muuta kuin elää hetken kerrallaan ja koota jokaisesta hetkestä kaiken kauniin, mitä koottavissa on.
Seitsemänkymmenen vuoden takaisilla tapahtumilla on nimittäin kuitenkin myös suurimman mahdollisen toivon sanoma.
Siitäkin on ollut mahdollista selvitä.
Suurinta kuviteltavissa olevaa tuhoakin on seurannut jälleenrakennustyö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti