Ensimmäinen muistoni Pirjo Heikkilästä on ajoilta, jolloin olin henkeen ja vereen Ismo Leikolan fani. Pirjo Heikkilä oli mukana Ismo Leikolan "Mitä jos me silti voitetaan" -musiikkivideolla.
Joskus niihin aikoihin tutustuin Siskonpeti-komediasarjaan. Sittemmin olen katsonut kaikki kolme Siskonpeti-sarjan kolme tuotantokautta lukuisia kertoja. Mielestäni Siskonpeti on suorastaan nerokas, käsittämättömän hauska, ajatuksia herättävä ja puhutteleva televisiosarja. Olen onnellinen, kun joku osaa ja tekee jotain niin hienoa, kuin Siskonopeti-sarjan tekeminen.
Yksi parhaista asioista Siskonpeti-sarjassa on Pirjo Heikkilä, ja ne uskomattoman hienot hahmot, joita hän on sarjaan toteuttanut.
Pirjo Heikkilä on yksi niistä julkisuuden henkilöistä, jotka olen nähnyt livenä. Hän oli koomikko-kollegoidensa kanssa mukana "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" -teatteriesityksessä vuosia sitten, ja se jäi minulta silloin näkemättä. Viime keväänä teatteriesitys esitettiin Helsingin komediateatterissa uudelleen, ja ryntäsin heti katsomaan sen. Teatteriesitys oli loistava, kuten osasin odottaa.
Sitä sen sijaan en osannut odottaa, että esityksen jälkeen minulle tulisi tilaisuus saada yhteiskuva Pirjo Heikkilän ja muiden esityksen näyttelijöiden kanssa. Esityksen jälkeen näyttelijät tulivat lavalle, ja heidän kanssaan sai mennä juttelemaan, ja heidän kanssaan sai otettua yhteiskuvia.
Mielessäni olisi ollut noin miljoona asiaa, mitkä olisin voinut ja halunnut sanoa Pirjo Heikkilälle. Hänen ajatustensa ja huumorinsa merkitys elämäni hetkissä on ollut mittaamaton.
Kun nousin lavalle mennäkseni yhteiskuvaan heidän kanssaan, Pirjo Heikkilä sanoi minulle ystävällisesti "moi". Vastasin siihen asiakaspalvelutyössä kehittyneellä vaistonvaraisuudella.
En saanut sanottua mitään muuta. En sanonut mitään niistä asioista, mitä olisin halunnut saada sanottua. Ja ehkä hyvä niin.
Eilen kuuntelin Vain työelämää -podcastia, jossa Pirjo Heikkilä oli vieraana.
Podcastilla oli sama vaikutus kuin aina, kun kuulen Pirjo Heikkilän kertovan ajatuksistaan jossain tai kun luen hänen ajatuksiaan jostain.
Nauran ja liikutun, minua koskettaa se, mitä Pirjo Heikkilä sanoo. Siinä kaikessa on ensinnäkin jotain hyvin samastuttavaa. Ennen kaikkea hän tekee aina aivan mahtavia oivalluksia ja osaa sanoa ne turhia kaunistelematta ja hauskasti.
Jos puhumme tästä podcastista, nostaisin esiin ainakin seuraavat asiat:
Ensinnäkin koen hyvin puhuttelevaksi sen, että Pirjo Heikkilä on pyrkinyt teatterikorkeakouluun ja teatterityön laitokselle opiskelemaan kymmenen kertaa, eikä ole päässyt sinne, mutta silti hän on tehnyt upean uran.
Kuten olen kaiketi täällä blogissa kirjoittanut noin 50 kertaa, vihaan sitä, kun ihmiset puhuvat, että he "vain läpällä kokeilivat ja sattuivat pääsemään sinne ja tänne tai saamaan sitä tai tätä" tai jos he jollain muulla tavalla ilmaisevat, että eivät oikeastaan ole tehneet mitään, ja menestys on vain tullut heille ilman minkäänlaista vaivannäköä. En kestä sellaista puhetta, ehkä osin kateudesta, mutta suurelta osin halveksunnan takia: jos menestys tulee yrittämättä, niin kannattaisiko vähän edes yrittää, niin silloinhan voisi päästä aivan huipulle? Miksi tuhlaat aikaasi läpällä tekemiseen, kun voisit miettiä, mitä oikeasti haluat, ja lähteä sitten tavoittelemaan sitä?
Arvostan aivan hirvittävän paljon sitä, että Pirjo Heikkilä on tiennyt, mitä haluaa, ja jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen.
Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä tuo esiin asian, jota en aiemmin hänestä tiennyt: hän arvostaa korkeasti koulutettuja ihmisiä. Hän ihmettelee, miten joku jaksaa lukea paljon kirjoja, muistaa asioita ja yhdistellä niitä, hän katsoo yliopiston käyneitä ihmisiä ihaillen.
Tuntui pitkästä aikaa hyvältä kuulla, että joku voisi arvostaa sellaisia asioita. Itse olen vuosien myötä alkanut pitää kaikkea tällaista itsestäänselvyytenä - ja kuullut elämäni aikana valitettavan paljon myös vähättelyä, niin että tällaisten asioiden arvostettavuutta ei ole vuosiin kyennyt näkemään.
Linkkaamassani podcastissa Pirjo Heikkilä nostaa esiin myös asian, jota itse olen monta kertaa miettinyt: ihmiset antavat ihan liikaa ja välillä ihan kummallisia ohjeita ihmisille, jotka ovat epäonnistuneet jossain, mitä ovat yrittäneet.
Yksi tällainen kummallinen ohje on: "Saat sen mitä haluat, kun vain lakkaat yrittämästä."
Itse olen kuullut tuon ohjeen, ehkä hiukan eri sanoin, mm. etsiessäni parisuhdetta.
Se on yksi elämänalue, jossa ihmiset ovat kummallisen hanakoita neuvomaan, oli heillä itsellään parisuhdetta tai ei, tai kuinka hyvin heidän oma parisuhteensa toimii. Ihmisillä on iso säkillinen neuvoja jaettavaksi siihen, millainen pitää olla ja millainen ei saa olla, ja mitä pitää tehdä ja miten ei voi toimia, jos haluaa parisuhteen. Ja nämä ohjeet kaadetaan sinkkuihmisen päälle, kysyi hän niitä tai ei. Ja kaikista näistä toimintaohjeista huolimatta yksi keskeinen ohje kuitenkin on: "Ei se etsimällä löydy. Se löytyy, kun vähiten odotat."
Pirjo Heikkilä sanoo tuossa podcastissa, että hänen mielestään tämä ei pidä paikkaansa. Jos ihminen haluaa jotain asiaa oikein kovasti, hän voi saada sen, tai hän voi yhtä hyvin olla saamatta sitä. Ja toisaalta, jos ihminen lakkaa haluamasta tai yrittämästä, voi olla, että hän silloin saa sen asian, tai sitten voi olla, että hän ei silloinkaan saa sitä.
Olen samaa mieltä.
Ainut jäljelle jäävä kysymys on: mikä ihmeen tarve ihmiskunnalla on jaella neuvoja ihmisille, jotka eivät niitä kysy?
Loppukaneetti: Pirjo Heikkilä on mahtava! Aina, kun ajattelen, että olen liian täynnä tätä elämää, yhteiskuntaa ja ihmisten typeryyttä, enkä jaksa enää mitään, niin Pirjo Heikkilä on yksi niistä asioista, jotka vähän keventävät taakkaa. Onneksi meillä on hänet ja hänen kaltaisensa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti