Levottomuus

Jostain se tuli taas. Aivan karsea stressi ja ahdinko. Kaikki on huonosti ja kaikkea kamalaa varmasti tapahtuu ihan näillä näppäimillä.

Päätin, että tässä postauksessa käsittelen ensin negatiivisia asioita, ja sen jälkeen, jos vielä energiaa riittää, saatan kertoa jotain positiivistakin. Aloitetaan ensin vaikka siitä, mikä viime aikoina on jälleen kerran ärsyttänyt. 

Tämä on asia, tai siis oikeammin ihmistyyppi (yllätys!) joka on aina enemmän tai vähemmän ärsyttänyt. En osaa tarkalleen sanoa, olenko joskus jo kirjoittanut tästä. En muista, että olisin. Ihmettelen sitä, jos ja kun en ole, sillä niin paljon ikäviä tunteita heidänlaisensa ovat aiheuttaneet. Nyt kerron millaisista henkilöistä puhun.
Sellaisista, jotka aina julistavat, kuinka vähän he tekevät, vaikka saavatkin aina kaiken. 
Joo, olen aiemmin kertonut inhoavani niitä, jotka koko ajan julistavat, mitä kaikkea he aikovat tehdä, mutta eivät koskaan tee. Tässä toinen äärimmäinen inhoamani tyyppi, ja heitä on valitettavan paljon. Heitä alkoi ilmaantua viimeistään yläasteaikana, heitä oli lukiossa ja heitä, raivostuttavaa kyllä, on paljon myös yliopistossa. Ne, jotka aina ensimmäiseksi kokeisiin tai tenttiin tullessaan kertovat, että eivät muuten ole lukeneet tähän kokeeseen yhtään. Ylioppilaskokeisiin he tulivat porukkana vertaillen sitä, kuka on lukenut vähiten. Yliopisto-opintojen alettua eri ihmisistä koostui täsmälleen samanlainen porukka vertailemaan sitä, kuka luki vähiten pääsykokeisiin. Tätä ihmistyyppiä edustavat, yliopistossa esiintyvät yksilöt tykkäävät myös tässä yhteydessä korostaa, etteivät he oikeastaan edes halunneet tänne opiskelemaan. He nyt vain sattuivat pääsemään, tekemättä mitään. 

 Eikä se tietenkään riitä. Vielä vuosia myöhemmin nämä ihmiset pitävät huolen siitä, että kaikki tietävät heidän kirjoittaneen häikäisevät ylioppilaspaperit ja selvittäneen tiensä yliopistoon ja onnistuvan siellä kaikissa tenteissä, vaikkeivät he tee yhtään mitään ja vaikkeivät he oikeastaan ole edes halunneet sitä, minkä ovat saaneet.

On psykologinen fakta, että ihmiset vähättelevät omaa työntekoaan etukäteen voidakseen myöhemmin sitten sillä selittää itselleen ja muille mahdollisen epäonnistumisensa.
Lisäselitys tähän on, että nämä ihmiset kai yrittävät olla jotenkin vaatimattomia. He luulevat, että on jotenkin coolia, kenties jopa yleisesti hyväksyttävien sosiaalisten normien mukaista kieltää nähneensä minkään eteen vaivaa.
Todennäköisesti kyseiset ihmiset vain haluavat kehuja. He haluavat esittää itsensä luonnonlahjakkuuden valossa, sellaisina neroina, joiden ei kerta kaikkiaan tarvitse tehdä mitään. Heidän mielestään on kai paljon hienompaa olla luonnostaan lahjakas kuin ahkera.

Saattaa olla, että ärsyynnyn niin paljon kyseisen tyyppisistä ihmisistä vain siksi, että itse olen kaikkea muuta kuin luonnostani lahjakas, älykäs tai nerokas. Joudun tekemään helvetisti töitä ja näkemään vaivaa ihan kaiken eteen, mitä ikinä teen. Ja siitäkin huolimatta saatan joskus saada todella huonoja tuloksia ja epäonnistua. Olen oppinut siihen, että kaiken eteen, ihan pienimmänkin asian eteen, joutuu tekemään töitä, menemään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle, eikä minkäänlainen vaivannäkö välttämättä takaa onnistumista.
Saattaa siis olla, että olen katkera siitä, että jotkut onnistuvat aina ilman että tekevät koskaan mitään.

Toisaalta minun kyllä käy heitä sääliksi. Eihän mikään saavutus tunnu miltään, jos sen eteen ei ole tehnyt töitä. Eikä ikinä opi miettimään, mitä oikeasti haluaa ja mitä kohti tähtää, jos ei joudu näkemään vaivaa. Haluaisin lisäksi uskoa, että ahkeruuden ja tunnollisuuden itsestäänselvyytenä oppimisesta on paljon enemmän hyötyä niin sanotusti pitkässä juoksussa, kuin siitä, että oppii kehumaan, kuinka vähän tekee.

Oli miten oli, yksi asia on selvä.
Minun mielestäni kuvaamani kaltaiset ihmiset ovat määriteltävissä ainoastaan yhdellä sanalla, ja se sana on tyhmä. 
Minun silmissäni ihminen ei kerta kaikkiaan ole mitään muuta kuin aivan hel-ve-tin tyhmä, jos hän tulee ylioppilaskokeisiin lukematta. Siis niihin kokeisiin, joita varten on opiskeltu lukiossa kolme vuotta ja joiden tulokset antavat aika paljon suuntaa sille, mitä ihminen tekee tulevaisuudessa. Jos vielä kehtaa ääneen kehuskella, ettei ole lukenut, niin.... Excuse me? Minkä ihmeen takia tulit lukioon? Miksi kävit sitä kolme vuotta? Miksi vaivauduit?

Kuulin viime viikolla, kuinka tyyppi X kertoi tyyppi Y:lle olleensa alamme pääsykokeissa.
Neljä vuotta yliopistossa viettäneen tyyppi Y:n kommentti tähän oli hymyillen lausuttu kysymys: "Luitko sä niihin pääsykokeisiin?"
Mitä hel-vet-ti-ä?!
Ja tietenkin perään: "Itsehän en silloin aikanani lukenut yhtään." 
Miksi sitten hait? Kannattiko todellakin?
Ja ennen kaikkea: kuinka kehtaat julistaa ääneen sen, että sulla ei ilmeisesti juuri ole järkeä päässä? 

Eli: Jos olette todellakin olleet niin älyvapaita, että menette johonkin elämän kannalta merkittäviin kokeisiin lukematta, niin älkää nyt hyvät ihmiset ainakaan tunnustako sitä ääneen. Se ei tee teistä minun silmissäni mitään muuta kuin ihan uskomattoman hölmöjä ja noloja.

Toinen negatiivissävytteinen asia, joka on samalla myös itseeni liittyvä tunnustus: Toivon usein tällaisille ihmisille pahaa. Toivon, että heidän tiehensä tulisi joku mutka. Toivon, että he eivät saisi sitä, mitä ovat hakeneet julistaen, etteivät ole nähneet vaivaa. Olen pahanilkinen ihminen, joka niinä hetkinä todella toivoo, että heille kävisi jotain sillä tavalla ikävää, että he sitten kenties oppisivat edes hippusen verran arvostamaan sitä, mitä saavat.
Puolustuksekseni voin sanoa, että todellisuudessa en sitä kuitenkaan ehkä toivo. En muista koskaan iloinneeni kenenkään pienestä tai suuresta epäonnistumisesta. Kun kuulen jollekin sattuneen jotain ikävää, toivon että sitä ei olisi tapahtunut.

Sitten vähän muita asioita palan painikkeeksi.


Olen tehnyt sellaisen havainnon, että etuajassa oleminen on kiusallista. Monet ihmiset eivät voi sietää myöhästelijöitä, ja saattavat sanoa tähänkin, että on aina parempi olla etuajassa kuin myöhässä. Minäkin olen aiemmin ajatellut niin, mutta enää en ole varma. Olen usein etuajassa, varsinkin minulle tärkeissä ja jännittävissä tapauksissa, ja lähes aina se on ollut pelkästään huono asia. On syystä tai toisesta kamalan noloa kuulla toisen sanovan, että "en ole vielä valmis, voisitko odottaa hetken". Tänään viimeksi koin tällaisen tilanteen. Luulisin, että sekä etuajassa että myöhässä ollessa häpeä on suurin piirtein yhteismitallinen.


Eilen tilasin 58 kuvaa Ifolorilta. Latasin ne, ja sitten tapahtui jotain, ja jouduin napsuttelemaan ja lataamaan kaikki 58 uudelleen. Karjuin siinä välissä raivosta vain aika vähän, mikä oli minulta hieno suoritus.
Ja nyt ne kuvat ovat hienosti tilauksessa. 

Tänään sain syödä yliopistolla täysjyväpastaa ja täyteläistä herkkusienikastiketta. Tuntui, kuin toiveeni olisi kuultu jonkun korkeamman voiman toimesta. En olisi voinut kuvitella parempaa ruokaa. <3

Ensi viikolla on loma!!!!  Ja mikä kaikkein parasta, pääsen hetkeksi pois näistä maisemista, joissa aina olen. Olen odottanut sitä hartaasti, ja ehkä juuri siksi pelkään niin älyttömän paljon, että jotain vielä tapahtuu, että tulee joku este. Tällä hetkellä en osaa iloita yhtään, sillä a) tuntuu, että en sittenkään ole muutamankaan päivän lomaa ansainnut ja b) jotain kamalaa kuitenkin tapahtuu.

Mutta odotellaan. Ja toivotaan. Lohduttaudun sillä, että mulla on aina tällaisessa odotteluvaiheessa tällainen pahinta pelkäävä olo.