Hetki onnellisuutta

En ole kirjoittanut, enkä edes katsonut, blogiani hetkeen.
En voi sanoa sen johtuvan siitä, että en olisi ehtinyt, sillä kyllä ihminen ehtii sitä mitä haluaa ehtiä.
Ehkä mulla vain on ollut viimein jotakin, mitä kutsua elämäksi.
En ole tarvinnut blogin kirjoittamista.

Olen ihan hirveän onnellinen.
Vuosikausiin en ole mitään muuta halunnut kuin päästä töihin. Olla sellainen ihminen, joka nousee aamulla aikaisin ehtiäkseen töihin ja palaa sieltä iltapäivällä tai illalla. Lopulta siitä tuli mulle pakkomielle. Aloin yhä enemmän ja enemmän inhota päätoimisena opiskelijana oloa. Se kuvotti.

Mulle sanottiin usein, ja yritin itsekin vakuutella itseäni siitä, että ahdistuksen määrä on joka tapauksessa aika lailla vakio.
Että työ ei tee onnelliseksi. Sitten jos ja kun mulla on se, alan haluta jotain muuta. Jos ihminen ei ole onnellinen, hän ei vain ole, vaikka saisi mitä, jos asenne on aina "sitten kun".

Nyt tuntuu, että olen ollut väärässä sen suhteen.
Nyt mulla on juuri se, mitä olen niin kauan niin kovasti halunnut, ja olen juuri niin onnellinen, kuin olen ajatellutkin olevani. Tai onnellisempi.

Ensimmäisestä yliopistovuodesta lähtien yliopiston kirjasto on ollut mulle kuin toinen koti.
Vuosien aikana ajattelin niin monta kertaa, että kunpa edes joskus saisin olla täällä töissä edes hetken. Ihan milloin vain ja miten vähän tai kauan aikaa hyvänsä.

Viime viikolla löysin itseni sellaisesta tilanteesta, että olin työvuorossa ja vakituiset työntekijät sanoivat minulle ja puhuivat keskenään, että "kyllähän sä nää asiat täällä tiedät, tää on sulle tuttua" ja "minä olin tässä vuorossa, mutta ethän sinä apua tarvitse, kyllähän sinä osaat". 

Enkä loppujen lopuksi osaa sanoa, kumpi on hienompaa. Se, että tilanne on tämä, vai se, että suuri unelma toteutui, mikä tarkoittaa sitä, että mahdottomiltakin tuntuvia unelmia kohti kannattaa pyrkiä, vaikka usein tuntuu, ettei siinä ole järkeä.

Viimeistään eilen illalla huomasin ensimmäistä kertaa vuosiin, tai tuntuu siltä, että ensimmäistä kertaa ikinä, olevani sellaisessa tilanteessa, että en kaipaa mitään. 
Mulla on tällä hetkellä kaikki se, mitä olen maailmassa eniten halunnut. Läheiset ja rakkaat ihmiset, joista kellekään ei ole sattunut aikoihin mitään kamalaa, ja työ, jossa olen mieluummin kuin missään muualla.

Se ei tarkoita sitä, että ei ahdistaisi.  
Ahdistaa ihan helvetisti.
En osaa uskoa, että olisin ansainnut tällaista tilannetta, edes hetkellisesti. Odotan vain, mitä kamalaa ihan kohta tapahtuu.
Ja tietysti muistan joka hetki, ettei tämä kestä kovin kauan. Tämä on ohi jo ihan kohta.

Mutta haluan uskoa, että tänä kesänä opin luottamaan enemmän itseeni. Siihen, että olen hyvä, ja siihen, että tulevaisuuden epävarmuuden kääntöpuoli on tulevaisuudessa odottavat lukemattomat mahdollisuudet. Siihen, että asiat etenevät juuri niin kuin on tarkoitettu.

Lopuksi vielä: Jopa Klikkaa mua -ohjelman jättämälle tyhjyydelle on löytynyt korvaaja, sillä mulla on menossa kuherruskuukausi kirjastosta löytämieni "Parhaat vuodet" -sarjan kahden tuotantokauden kanssa. Lapsuudessani 2000-luvun alussa esitetty sarja, jossa esiintyy mm. Matti Ranin ja moni muu, joiden näyttelijäsuorituksia en enää muistanut olleenkaan, ja jotka nyt olen löytänyt mitä nostalgisimmalla tavalla uudestaan!
Katsokaa tekin.