Joulun alla

Tänä vuonna joulu tuli yllättäen.
Aiempina vuosina olen ollut ihan virittäytyneenä jouluun viimeistään marraskuusta lähtien, mutta tänä vuonna jäljelle jäi vain ihmetys, mihin se aika meni. Mihin meni syksy, mihin oikeastaan koko kulunut vuosi? Kuinka voi olla mahdollista, että tämäkin vuosi on kohta kulunut, joulu rysähtää niskaan ihan tuossa tuokiossa.

Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa ilman joulukalenteria.
En voi käsittää sitä vieläkään. Kuinka se on mahdollista?

Viime vuoden tapaisesti harkitsin BodyShop -joulukalenteria ainakin puolittain tosissaan. Ihailin tavallisia, vanhanaikaisia, kauniita suklaakalentereita, joita mulla on ollut niin kauan kuin muistan. Joulukalenteri on niin mua varten tehty: olen ihminen, joka aina aamupalan jälkeen haluaa jotain pientä makeaa, ja ihminen, joka rakastaa joulua ja jouluperinteitä.

Ajattelin ostaa joulukalenterin, mutta en sitten ostanut.
Seuraava ajatukseni oli ostaa kalenteri joulukuun alussa alennuksesta, mutta sekin jäi sitten tekemättä,
Mitä ihmettä?
En vain raaskinut, jaksanut, viitsinyt. En ehkä sitten halunnut sitä tarpeeksi.

Ihmettelin yliopistoliikunnan joulujumppia ja niissä soivaa joulumusiikkia, ihan vilpittömästi ihmettelin. Ja sitä, että minne ikinä menikin, ihmiset ympärillä toivottivat hyvää joulua, lomaa ja kyselivät joulusuunnitelmia.
Söin ensimmäisen jouluaterian vain siksi, että muuta ei ollut tarjolla yliopistoruokalassa, ja pipareita en ole leiponut vieläkään, mitä suuresti ihmettelen.

Ostin ensimmäisen joululahjan eilen. Tosin sillä ajatuksella, että tänä vuonna joululahjaostot saavat jäädä vähän vähemmälle.

Vähän ennen valmistujaisiani sain lopulta ryhdistäydyttyä ja raahauduttua kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Siksi, että tänä syksynä olen ottanut elämäntehtäväkseni tehdä asioita sen sijaan, että vain harkitsisin niiden tekemistä. Aiempina vuosina olen ajatellut meneväni, tänä vuonna menin.

Ja siksi, että halusin käydä nykyisen kotikaupunkini kirkossa, en ole siellä vielä koskaan käynyt.
Ja siksi, että halusin päästä mukaan ymmärrykseen siitä, että kohta on joulu.

Tällä viikolla kirjoitin kiireessä vanhempieni joulukortit. Olen kirjoittanut ne 15 vuoden ajan, mutta sen lisäksi lähetin viime vuonna omat joulukortit. Tänä vuonna en jaksanut, siipeilin vain ihan törkeästi vanhempieni korteilla. Korttien kirjoittamisessa tuli valmistujaishässäkän takia kamala kiire, kirjoitin ne pikavauhtia kuin joku liukuhihnatehtaan sarjatyöläinen: meidän nimet, vastaanottajan nimi plus osoite, postimerkki paikalleen. Pahoittelut virheistä, jos niitä on; saattaa hyvinkin olla.

Nyt ajattelin ruveta sisäistämään sitä, että joulu on tulossa.
Että ehdin iloita siitä edes vähän, ennen kuin se on mennyt.
Ja ehkä joku joulutarinan tapainenkin sieltä sitten tulisi, jokavuotisen perinteen tapaan. 

Uskon, että kaikesta huolimatta yksi ei muutu koskaan.
Jouluaattoaamuna kahdeksalta parkkeeraan kahvin ja riisipuurolautasen kanssa Joulupukin kuumanlinjan ääreen.
Se on hetki, jota kannattaa odottaa vaikka koko vuosi.