Menetyksen monet kasvot

Mielessäni on kuukauden ajan sinnikkäästi pyörinyt eräs muisto. Niin kaukaa, että pystyn palauttamaan siitä mieleeni vain ääriviivat. Muutaman yksityiskohdan. Kuitenkin se mitä muistan, on niin kaunista ja jollakin tapaa niin tärkeää, että se on jäänyt mieleeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi palatakseen mielen pinnalle tiettynä marraskuun aamuna vuonna 2015, ja pysyäkseen siellä voimakkaasti vaatimassa, että se pitäisi sanallistaa.

Muistossa olen reilusti alle kouluikäinen.
Mummi ja ukki, ja ehkä joitain muitakin, on meillä käymässä. Ukilla on ollut kai synttärit, tai sitten jostain muusta syystä hänelle annetaan pussillinen liköörikarkkeja. En vielä tiedä, että pussissa on nimenomaan liköörikarkkeja, enkä tiedä, miltä liköörikarkit maistuvat. Näen vain hienoimman ja koristeellisimman karkkipussin ja siellä yhtä hienoon paperiin käärittyjä karkkeja, kuin olen koskaan nähnyt.

Ukki avaa pussin ja tarjoaa siitä kaikille läsnäoleville. Enemmän kuin mitään haluaisin saada tuollaisen valtavan hienoon paperiin käärityn karkin, olen varma, että se maistuu juuri niin hyvältä kuin paperi näyttää.
En kuitenkaan (tietenkään, taaskaan) uskalla toimia sen mukaan, kuin haluaisin. Kun ukki lähestyy minua karkkipusseineen, olen tuolin alla piilossa. Muistoissani ennen eskari-ikää olen aina jossain piilossa, kun meillä on vieraita: tuolin alla, sängyn alla, kaapin takana tai kaapissa. En tule sieltä esiin, ellei joku pakota. Muistan lapsuudestani lempipaikkoinani paikat, joihin pystyi menemään parhaiten piiloon.
Olen siis tapani mukaan minulle tutuimmassa paikassa, lähimmässä piilopaikassa, olohuoneen tuolin alla piilossa, kun ukki yrittää tarjota minulle karkkeja. Suren sitä, että karkit jäävät nyt saamatta. Olen vihainen itselleni, kun en uskalla mennä ottamaan karkkeja, vaikka haluaisin niin kovasti.

Ukki laittaa tuolin viereen lattialle pari kolme paperipäällysteistä karkkia.
Käyn salaa nappaamassa ne, kun kukaan ei katso.

Olen iloinen siitä, että ukki puhuu kanssani samaa kieltä. Ei pakota tulemaan tuolin alta pois. Ymmärtää, ja antaa minun saada karkit sellaisena kuin olen.

Muistosta kuvastuu näin jälkikäteen katsottuna jotakin merkityksellistä suhteessani ukkiin.
Ukki sanoi joskus, että ihmisen kanssa voi olla ystävä ilman että tarvitsee koko ajan puhua jotain. Voi olla ihan hiljaa yhdessä, ja silti olla ystävä.

Nyt tuon muiston sanallistettuani ihmettelen, että minusta on kuitenkin kasvanut jossain normaalin rajoissa oleva aikuinen.
Enää en mene ihmisiä mihinkään piiloon, en koe siihen edes tarvetta.
Yritän olla ihmisille kohtelias.
Jos haluan jotakin, en koe ylivoimaiseksi sitä, että teen jotain vaikeaakin sen saavuttaakseni. 

Olen kuitenkin havainnut, että eniten pidän sellaisista ihmisistä, jotka toimivat kuin ukki tuossa muistossa.
Ihmisistä, jotka antavat minun olla sellainen kuin olen, ja kelvata sellaisena, olla yhtä riittävä ja hyvä kuin joku sellainen, joka tulee itse hakemaan karkin ja kenties vielä kiittämään siitä. Jotka eivät yritä pakottaa toimimaan hyväksyttyjen mallien mukaan.
Joiden kanssa voi olla hiljaa, ja silti ystävä. Kuten jo aiemminkin olen todennut, ehkä yhteinen hiljaisuus nimenomaan määrittää sen, mitä mieltä olen toisesta ihmisestä. Yhteinen hiljaisuus on jonkinlainen ystävyyden mitta.

Toissa päivänä ukin muistotilaisuudessa ajattelin hetken, että haluaisin kertoa tämän edellä kirjoittamani. Nyt kun olen sen kirjoittanut, olen kiitollinen, että en niin tehnyt.

Hautajaisissa mieleeni tuli monta muutakin kirjoittamista vaativaa ajatusta.
Astelin perheeni ja sukulaisten seurassa kappeliin jokseenkin tyynin mielin. Olin sanonut aiemmin, kuten asia on, että ukin kuolema ei oikein ole mennyt jakeluun. En voi ymmärtää sitä, että enää koskaan ei muka käydä enää ukkia katsomassa. Että se viime kevään syntymäpäivätapaaminen oli viimeinen kerta, jona juttelin hänen kanssaan. Että hän, joka oli melkein koko elämäni ajan osapuilleen jokapäiväinen osa elämääni, on muka nyt lopullisesti ja väistämättömästi poissa. Ei kai sellaista voi ymmärtää, ainakaan ihan kertaheitolla.

Ajattelin myös ennen hautajaisia, että tästä kuolemasta en tunne samanlaista surua, kuin joskus joistakin toisista kuolemista. Olen surullinen, mutta myös ja samaan aikaan kiitollinen, siitä että sain niin paljon muistoja ukin kanssa ja siitä että ukki eli pitkän elämän, sai käsitykseni mukaan tehdä paljon sellaisia asioita, joita halusi, eikä joutunut viimeisinä aikoinaan kärsimään mistään epäinhimillisistä kuolintuskista.
Tunnen surua hänen kuolemastaan, mutta siihen suruun ei liity epäoikeudenmukaisuuden tunnetta tai katkeruutta, kuten niin moneen muuhun suruun. 

Olen siis tyyni ennen siunauskappeliin tulemista.
Siellä se yhtäkkiä tulee, eikä siinä ole mitään kaunista.
Se ei ole kaunista, koristeellista kaipuuta, ei mitään haikeaa ikävöintiä, joka pehmeästi liikuttaisi kyyneliin.
Ainoa sana jolla pystyn tunnetta kuvaamaan, on karsea. Tämä on ihan karseaa. Tämä on kamalaa. En halua olla täällä.
Henkitorveni ympärille kuristuu kylmä ja kova ja paksu rautavanne, joka ei hellitä otettaan koko siunauksen aikana.

Olen ollut aiemminkin hautajaisissa, olen ollut niissä surullinen ja itkenytkin, mutta yhtäkkiä en jotenkin kestä sitä, että olen ukin hautajaisissa, ei tällaisia saa olla.
Tiedän, että on kaiken loppu, jos annan itkulle periksi, sillä sille ei tule loppua. Kadehdin ihmisiä, jotka pystyvät itkemään hiljaa ja suht hillitysti nenäliinoihin silmiään pyyhkien. Tiedän, että jos nyt päästän oman itkuni irti, seuraa loppumaton ja täysin hallitsematon ulina, joka on niin kaukana kaikesta sivistyneestä, kuin mikään voi olla.

Otan siis käyttöön vanhan keinon, jota olen vuosikaudet käyttänyt sekä itkun että naurun hillitsemiseen tilanteissa, joihin ne eivät sovellu.
Lasken hiljaa mielessäni hitaasti kymmeneen ranskaksi.
Seuraavaksi lasken hitaasti kymmeneen saksaksi.
Useissa tilanteissa jo yksi kerta riittää, mutta nyt kaikki tuska palaa sillä samalla sekunnilla, kun luvut loppuvat, tai kun keskittyminen hiukankin herpaantuu.
Luettelen mielessäni numerot hitaasti takaperin, kymmenestä yhteen, ensin ranskaksi ja sitten saksaksi ja välillä sekaisin, uudestaan ja uudestaan.
Lukujen väleissä mieleeni tihkuu palasia ympäröivästä maailmasta, laulujen säveliä ja papin sanoja, ajattelen, että niitä pitäisi kuunnella, koska kuunteleminen on sen kunnioitusta, jonka vuoksi tänne ollaan tultu,
mutta en pysty
vaan lasken ja lasken, kunnes enää sekään ei riitä hillitsemään tuloillaan olevaa jättimäistä ulvonta-hysteria-kohtausta,
joten keksin, että minun pitää palauttaa mieleeni joku onnellinen muisto, joku oikein oikein onnellinen, ja muistella se niin tarkasti kuin mahdollista,
mutta se muisto ei saa liittyä ukkiin
eikä kehenkään muuhunkaan sellaiseen, joka herättää liian suuria tunteita suuntaan tai toiseen
eikä se saa olla liian lähellä nykyhetkeä
mutta sen pitää olla todella, todella onnellinen
ja minun pitää muistaa se mahdollisimman tarkasti.

Jostain mieleni syövereistä se sitten tulee, ja on mielenkiintoista jälkeenpäin analysoida, miksi juuri se. Se täyttää kaikki edellä luetellut ehdot, mutta silti, siksi, siitä huolimatta, miksi se, miten ihmismieli toimii ja valikoi?
Muisto joka tulee, on wanhojentanssipäivä vuonna 2009, tunnen sykähdyttävää onnea palatessani mielessäni mahdollisimman syvälle tuohon päivään, jokaiseen sen hetkeen mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti,
mutta koskaan en helvetti soikoon pääse aamukahdeksaa pidemmälle,
kun jostain tulee virrenpätkä tai papin sana ja se, että ukki on tuossa arkussa meidän edessämme, ja tämä suunnaton suru jota en nyt vain kestä
ja sitten pitää aloittaa muisto alusta.

Aiemmin olen kaiken muun lisäksi ajatellut, että näihin hautajaisiin en tule suremaan. Usein hautajaiset ovat se tilanne, joka laittaa surun liikkeelle ja herättää surun silloinkin, kun sitä muuten ei tulisi. Surisin ketä tahansa täysin tuntematontakin ihmistä, jos joutuisin osallistumaan hänen siunaustilaisuuteensa.
Olen ennen näitä hautajaisia todennut, että nyt tämä ei ole se paikka, jossa suren ukkia.
Muistoja on niin paljon, elämää ukin kanssa on niin paljon, että suru saa olla osa sitä samaa elämää. Suren ukkia itsekseni ja toisten kanssa, muistelen ja katselen ja kuuntelen ja elän ja suren, en tarvitse enkä halua surra rituaalinomaisesti ja osana rituaalina häntä, joka oli niin paljon.

Ehkä juuri siksi kaikki tapahtuu juuri päinvastoin kun olen ajatellut. Suru on liian suuri, käsittämättömän suuri, nyt yhtäkkiä, juuri tässä, enkä kestä sitä, että ihmiset ympärilläni itkevät,
sillä se tarttuu
enkä halua sen tarttuvan
haluan korvatulpat ja näkösuojaimet ohimoilleni.

Olen hitto soikoon lupautunut lukemaan viimeisen tervehdyksen kukkia haudalle laskettaessa, sillä vaihtoehtoja ei ole paljon ja miksi en olisi lupautunut, jonkunhan se on tehtävä
ja kun hallintamekanismit silloin hienoisesti pettävät, ymmärrän, että tässä ei ole mitään pahaa
olemme tässä yhdessä kaikki, suru on meille yhteinen
eikä tämä ole mikään runonlausuntatilaisuus,
nämä ovat viimeiset sanani ukille ja vain se on tärkeää.

Joulukuun päivä on kaunis ja kirkas
kun kävelemme arkkua kannattavan kärryn perässä haudalle
ja ajatukseni ovat oikeastaan vain yksi täydellinen sekamelska.

Jotakin elämän kauneudesta
ja kiitollisuutta siitä,
sillä sillä hetkellä huomaan sen
että vain suuren ilon ja suuren surun hetkinä
tietää elävänsä.

Välille jäävät kaikki ne arkiset tympeät tylsät mitäänsanomattomat päivät, joina ei tapahdu mitään, minkä myöhemmin jaksaisi tai haluaisi muistaa.
Suuren ilon ja suuren surun hetkinä tietää elävänsä
ja tällaisena surun hetkenä kokee kiitollisuuden elämästä,
siitä, mitä elämässä on ollut
ja mitä siinä on nyt.