Mitä tapahtui sinä aikana, kun blogi on ollut tauolla, taas?
Ensin jostain ilmaantui lähes blogin alkuaikojen veroinen tarve ja halu kirjoittaa joka päivä jotain.
Sen mukana tuli ihmetys siitä, miksi nyt yhtäkkiä haluan kirjoittaa, mitä saa tai ei saisi kirjoittaa, mikä kannattaa tai ei kannata ja miksi.
Sitten tuli taas yksi postaus, jonka kirjoitin, ja jonka jopa julkaisin, mutta jonka kävin vähän myöhemmin poistamassa, koska tuli mieleen, että ei sellainen teksti kuulu tänne.
Samalla rysäyksellä poistin pari muutakin tekstiä.
Lopulta tuli ajatus, että jos kerta poistamaan ruvetaan, niin pitäisikö sitten poistaa koko blogi.
Viimeisin ajatus edellä kuvaamassani ketjussa siis oli, että annetaan blogin nyt olla. Tässä tilanteessa en mieti, pitäisikö sitä kirjoittaa vaiko eikö pitäisi, en kirjaudu sinne, en edes avaa sivua, ohitan mielessäni ne aiheet, jotka johtavat "kirjoittaisinko tästä blogiini?" -kysymykseen.
Blogikirjoittaminen ei kiinnosta tälläkään hetkellä suuresti, mutta julkaisen joitakin paloja hiljaiselon ajalta, joitakin ajatuksia, joita tulevaisuudessa voin palata lukemaan.
1. Reilu viikko sitten kävin lääkärissä hoitamassa asian, jonka hoitamista olen lykännyt jo niin luvattoman pitkään, että en kehtaa edes sanoa. Syynä oli pelko, ihan hillitön ja järjetön pelko ellei suorastaan kauhu tätä lääkärikäyntiä kohtaan, syystä jota en ymmärrä. En osaa sanoa, mitä niin kamalasti pelkäsin. Pelkäsin kuitenkin niin paljon, että ajat toisensa jälkeen vain lykkäsin asian hoitamista ja vielä vastaanotolle sisään astuessa, siinä vaiheessa kun nimeni oli huudettu, pohdin viimeisen kerran vakavissani pakoa.
Lääkäri oli mukava, ja koska kerroin hänelle avoimesti pelokkaasta suhtautumisestani, hän oli varmaan vielä mukavampi. Tärisin ja panikoiduin vain aika vähän siihen nähden, mihin lähtötilanteessa olisi ollut aineksia. Lähtiessä ajattelin, että tässäkö se nyt oli, miksi ihmeessä en hoitanut tätä jo kauan sitten. Oli enemmän voittajafiilis kuin kuukausiin, eikä vähiten siksi, että pystyin, pystyin, pystyin siihen ja pystyin siihen yksin ja itsenäisesti, vaikka en olisi ikinä uskonut. Maksoin lääkärin laskun silmää räpäyttämättä, ensimmäistä kertaa elämässäni maksusumman kuullessani ei edes häivähtänyt mielessä, oliko se liian kallista vai ei. Kaiken kruunasi maksutilanteessa tapahtunut mokailu ja sähläily, joka johti kaikenlaisiin toimenpiteisiin, ja jotka selvensivät minulle yhtäkkiä kristallinkirkkaasti erään asian: vielä pari vuotta sitten olisin ollut aivan kuolemallisessa paniikissa tällaisista mokista, mutta nyt ne eivät hetkauttaneet yhtään, lähinnä vähän nauratti.
Mulla on siis kai toivoa.
2. Viime viikolla yliopistoliikunnan tunnilla painoja nostellessani tajusin erään asian.
Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miksi painojen nostaminen ja muut treenit tuntuvat niin kevyiltä suhteessa siihen, miten romuna olin samojen treenien jälkeen vielä vuosi sitten.
Viime viikolla sitten yhtäkkiä hoksasin, että hyvänen aika, jos mä olen vuoden säännöllisesti harrastanut, niin kai on ihan luonnollista, että kunto on noussut.
Lihaskuntoni, lihasmassani, tasapainoni, notkeuteni, kaikki ne ovat kehittyneet huimasti verrattuna vuoden tai varsinkaan parin vuoden takaiseen, huomaamatta.
Voi mikä voimantunne voi tulla siitä, että huomaa pystyvänsä harjoittelulla parantamaan taitojaan. Että kaikki ei ole aina sattuman, kohtalon, tuurin tai synnynnäisten kykyjen varassa, kuten liian usein tuntuu. Harjoittelu auttaa, ja se auttaa moneen.
En ole koskaan ollut missään synnynnäisen hyvä, mutta olen aina ollut sellainen, joka jaksaa harjoitella vaikka kuinka pitkään.
Mulla on siis oikeasti toivoa.
Mikä parasta: en tarvitse esim liikunnan harjoittelemiseen mitään 30 päivän haasteita, tiukkoja dieettejä, kontrolloituja ohjelmia tai ylipäätään ulkoista kontrollia, painetta tai pakotetta. Mulla ei ole sellaisia tavoitteita kuin "päästä rantakuntoon" tai "päästä fitness-kisoihin" tai "kaventaa vyötärön ympärystä niin ja niin monella sentillä". Liikun siksi ja vain siksi, että haluan ja tykkään, en mistään muusta syystä.
3. Musiikki tiivistää kaiken. Loppu tulkoon siis sanoitetuksi päässäni soivien biisien avulla. En jaksa linkittää niitä tähän nyt, mutta tässä on tiivistettynä kaikki ne asiat, mitkä viime aikoina ovat olleet olennaisia pääni sisällä.
Ensin: Haistakaa paska koko valtiovalta. (En ole edes kuunnellut biisiä, mutta yllättävän informatiivinen toteamus erityisesti tänään, viime viikolla ja monessa muussakin hetkessä. Ne tietävät kappaleen, jotka tietävät.)
Toiseksi: Kun ootat suurta käännettä, pakkohan sen joskus on tapahtuu.
(Teleks: Säröjä sinussa.) Kuunnelkaa ihmeessä koko kappaleen sanoitus, itse olen varsin aktiivisesti kuunnellut sitä tänä keväänä. Nyt odotan enää vain suurta käännettä, tosin en tiedä, onko sen pakko joskus tapahtua.
Kolmanneksi: Ja minä kysyn kuinka sinä jaksat, kuinka jaksat jatkaa näin
vastaat, jos kerran tähänkin asti, miksei myös tästä eteenpäin: päivästä päivään, eteenpäin päivä kerrallaan.
(Eurooppa 3: Päivästä päivään.)
Neljänneksi ja tällä hetkellä tärkeimmäksi: Don't let it get you down, it's never too late.
(Modern talking, samanniminen kappale.) Kertoo kai lähinnä sydänsuruista, jotka ovat tällä hetkellä ihme kyllä kaikista vähiten huolenaiheeni, mutta siitä huolimatta tuo kertosäe on suuri voimanlähde, josta olen viime aikoina ammentanut, jonka olen tatuoinut aivoihini ja johon haluan takertua.
Vaikka valtiovalta olisi kuinka paska ja vaikka suurta käännettä tai käännettä ylipäätään ei koskaan ikinä tulisi ja vaikka aina ei jaksaisi jatkaa näin, niin
Don't let it get you down,
it's never too late.
