Viime ja tällä viikolla taas, kuten aina ja ikuisesti.
Vi-haan lähtöjä.
Vihaan viimeisiä päiviä.
Sitä, että jokin asia loppuu
ja tietää, että enää koskaan, koskaan, koskaan enää tämä ei jatku.
Vihaan sitä, että näen jonkun ihmisen tietäen, että tavalla tai toisella tämä on viimeinen kerta. Siihen ei tarvitse liittyä mitään lopullisen dramaattista, kuten kuolemaa, se voi olla ihan vain tavallisen elämän viimeinen ajanjakso, tavanomainen lopun tunnelma, ja juuri tavanomaisuus ehkä tekeekin siitä niin kivuliaan.
Kuoleman lopullisuuden edessä on normaalia sortua ja murentua täysin, itkeä ja olla hukassa.
Jos puhutaan normaaliin elämään kuuluvista lopuista, lähdöistä ja viimeisistä hetkistä, se ei kuulu asiaan.
Silloin pitäisi pystyä olemaan cool ja rauhallinen ja tasainen ja niin kuin ei mitään,
ja samaan aikaan pitäisi kuitenkin löytää tapa olla niin, että tämä on viimeinen kerta, tämä on loppu, tämä oli tässä.
Enkä minä tiedä, miten sillä tavalla voi kukaan olla. En tiedä, tietääkö kukaan. Itse en ainakaan tiedä, miten voisin tietää, kun en useinkaan tunnu osaavan edes yksinkertaisia ihmisten kanssa olemisen etikettejä.
Viime viikolla loppuivat opinnot, melkein lukuvuoden mittainen intensiivinen ajanjakso, jonka vietin tiettyjen ihmisten parissa. Opintojen luonteesta johtuen ihmiset tulivat jollakin tavalla todella lähelle, vaikka eivät ehkä varsinaisesti läheisiksi.
Omituista oli, että samaan aikaan toivoin koko vuoden ajan, että ne loppuisivat,
ja kuitenkaan en halunnut kohdata niiden loppumista.
En kokenut useinkaan kuuluvani porukkaan, niiden ihmisten joukkoon,
monesti jouduin miettimään, onko näiden opintojen läpi rämpiminen vain loputonta pään hakkaamista seinään.
Että jos joku ei tunnu omalta jutulta, niin osoittaako viisautta enemmän se, joka lopettaa kesken, vai se joka vain hakkaa päätään seinään, koska minä en luovuta.
Ja tuntuiko se nyt sitten omalta jutulta kuitenkin jollakin tavalla?
Oliko tämä hyvä juttu vai ei, kannattiko tälle tielle lähteä vai ei?
Syksyllä ajattelin, että jos pääsen tien päähän, niin varmasti tiedän vastauksen tuohon kysymykseen.
Viimeisenä päivänä viime viikolla niiden ihmisten seassa jouduin toteamaan, että en tiedä, en tiedä yhtään enempää kuin silloin syksyllä.
Tiedän vain, että ehkä kannatti, toisaalta kannatti, ja sitten taas toisaalta ehkä ei.
Ehkä tiedän sen paremmin joskus etäisyyttä antavan ajan kuluttua.
Välähdyksittäin pitkin vuotta tuli jostain tunteiden syövereistä suorastaan rakkaudellinen, maailmaa syleilevä olo, sellainen että voi miten ihanaa kun olette siinä ja minä tässä.
Valitettavasti samanlaisia välähdyksiä oli myös täysin vastakkaisista tunteista.
Jäljelle jää ehkä suurimpana uskon ja toivon sekoitus siitä, että meillä oli jotakin annettavaa toisillemme, minulla niille ja niillä minulle, että nyt kun olemme toisemme kohdanneet, niin tiemme jatkuu jotenkin täydempänä ja parempana kuin se olisi jatkunut ilman tätä kohtaamista.
Viimeisenä koko porukan yhteisenä päivänä puolittain istuttiin, puolittain makoiltiin matoilla lattioilla, pidettiin joogatuokio ja jäätiin kukin haluamaansa asentoon rennoissa vaatteissa kuuntelemaan ja keskustelemaan viimeistä luentoa. Ajattelin, että miksei aina voi olla näin, miksen aina pukeudu opiskelusessioihin juoksutrikoisiin, löysään paitaan ja lämpimään huppariin, kun se kerta on näin mukavaa. Ja miksei aina voida opiskella matoilla lattioilla niin, että jokainen saa vääntyä haluamaansa asentoon, minä siis takareisivenytykseen.
Viimeisen päivän päätteeksi lauloimme Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun ja ihmettelin sitä, että en itkenyt.
Illalla vietin heidän kanssaan kevätjuhlaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, ja siellä laulettiin Suvivirsi, ja ihmettelin, kun en itkenyt sielläkään.
Juhlasta kotiin kävellessä oli liian kaunista ja hiljaista, koko yleensä siihen aikaan hälisevä ja kohiseva kaupunki oli kunnioittavan hiljaa, ihan kuin minun liikutustani hengitystä pidättäen odottaen, missään ei näkynyt ketään eikä kuulunut, muuta kuin lintujen vaimeita ääniä jostain, ja oli tyyntä ja vihreää ja kaunista. Ja sen takia sitten itkin vähän.
Vihoviimeinen päivä vietettiin omissa pienemmissä tutummissa ryhmissä ja tehtiin se onneksi ilman mittavia jäähyväisseremonioita.
Tässä ollaan, ja puhutaan siitä kuinka joskus ehkä nähdään ja nähdään ihmeessä,
ja kuitenkin tiedetään että todennäköisesti ei nähdä koskaan enää
ja jos nähdään niin vain ohimennen.
Iltapäivä, kun kaikki oli ohi, oli kuuma ja tukahduttava ja hetken mielijohteesta ostin jäätelöä ja istuin kävelykadun varrella syömässä sitä. Jäätelö oli hyvää.
Yöllä yksin itsekseni itkin lopulta niin helvetisti, että pelkäsin jo, että sille ei loppua tule,
Tällä viikolla pidän viimeiset tiettyjen ryhmien tapaamiset.
Tällä viikolla tapaan ystävän, joka koostaa viimeisiä opintojaan kasaan.
Miksi, miksi, miksi minun kaltaiseni ihminen joutuu tällaiseen luopumisen sumaan, jota ei voi kestää, ja joka on vain pakko kestää.
Ja yrittää samalla sanallistaa itselle sitä, mikä siinä luopumisessa on niin kammottavan tuskaista, miten kaikki muut siitä selviävät.
Ehkä eniten siinä on läsnä pelko, joku alkukantainen ja ikuinen ja kenties vain tavaksi tullut pelko siitä, että mitään uutta ei koskaan tule, tämän tilalle ei tule mitään
vaikka tietää että varmasti tulee
niin pelkää ja melkein uskoo,
että
mitä jos
koskaan enää ei tapahdu mitään tule mitään ole mitään, kun tämä tästä nyt loppuu.
Ei voi kuin yrittää luottaa siihen, mitä loppuvuodesta kerran luin:
kun yhden oven sulkee perässään, niin jossakin on joku toinen ovi jo hiljaa auennut.
