Koska kovin mielelläni kerron maratooneistani, niin kerron nyt sitten tästä viimeisimmästä.
Olen aina mielelläni valvonut öisin. Oikeastaan viis siitä, pitääkö aamulla lähteä johonkin vai ei. Parasta lomissa on mielestäni aina ollut myöhään valvomisen ja vastaavasti myöhään nukkumisen mahdollisuus. Aikaiset aamut eivät ole minulle mieleen. Työskentelen parhaiten iltaisin ja öisin. Saan parhaat ideani öisin. Aamuisin en ole terässä. Jos minua haluaa lähestyä jonkun vaikean asian kanssa, se kannattaa tehdä minä muuna vuorokaudenaikana tahansa, mutta ei aamuisin. Öisin olen usein vastaanottavaisempi. Jos tämä yhteiskunta pyörisi minun ehdoillani, niin öisin valvottaisiin ja päivän aktiiviset toimet alkaisivat aikaisintaan klo 10 aamulla.
Siitä lähti sitten jo joskus ammoisina aikoina ajatus, että haluaisin yömaratonille.
Viime kesänä sain aikaiseksi ottaa niistä tarkemmin selvää. Olin aina tiennyt, että sellaisia järjestetään Suomen kesässä, mutta viime kesänä sain selville, että niitä järjestetään kaksi kappaletta, ja kumpikaan ei harmikseni sopinut aikatauluihini.
Idea oli siis pakko panna täytäntöön tänä vuonna.
Perjantaina, heinäkuun kahdeksannen päivän iltana kahdeksan aikaan saavuin Varpaisjärvelle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa kisatoimistosta sateessa, sateenvarjo päälläni keikkuen.
Tapojeni mukaisesti en ensin löytänyt kisakansliaa, vaan jouduin vähän haahuilemaan ympäriinsä ja analysoimaan parista näkökulmasta "kisakanslia" -opastetaulua, ennen kuin hoksasin sen opastavan portaita ylös toiseen kerrokseen.
Toisessa kerroksessa sähelsin sateenvarjon kanssa, yritin olla huitomatta sillä ketään ja todennäköisesti huidoin kuitenkin. Kisakansliaihmiset katselivat huolestuneina ja sanoivat juoksunumeron ojennettuaan, että ota siitä viereiseltä pöydältä ohjeet. Tartuin ensimmäisenä käteen sattuneeseen paperiin. Kansliatyyppi sanoi, että se on kyllä Kuopion maratonin mainos, mutta saat sinä senkin ottaa. Otin mainoksen ja seuraavana käteen sattuneen ohjeen ja aloin tehdä lähtöä. Kansliatyyppi sanoi "hyviä kilometrejä". Käännyin katsomaan. Kansliatyyppi selvensi: "Toivotin. Hyviä kilometrejä." Kiitin ja aloin nauraa sille, miten fiksun kuvan osaan aina antaa itsestäni ihmisille. Kansliaihminen oli varmaan kiitollinen, että sen jälkeen emme enää tavanneet. Itse ajattelin taas, kuinka parasta on nauraa itselleen, olla oman eämänsä yksinkertaisen komedian pääroolissa.
Seuraavaksi oli vuorossa ne kolme varttia, jotka on aina pakko kestää, ja jotka yleensä ovat yksi tuskallisimmista maratoniin kuuluvista osioista. Se yhtä aikaa pitkä ja lyhyt aika, joka kuluu vaatteita vaihtaessa, lenkkarinnauhoja solmiessa, numerolappua paitaan kiinnittäessä, starttia odottaessa.
Tällä kertaa ne eivät olleet niin tuskaiset kolme varttia, kuin yleensä.
Olin voinut todella pahoin kaksi päivää ennen maratonia. Minulle on normaalia kärsiä jännityspahoinvoinnista maratonpäivänä ennen starttia, mutta minulle ei ole ollenkaan normaalia kärsiä pahoinvoinnista päiviä ennen maratonia, ilman mitään syytä. Oli vähän oksennustautinen olo, vaikka en oksentanut kertaakaan enkä koskaan sairasta oksennustautia. Koko maratonpäivän ja edellisen päivän ja sitä edellisenkin päivän illan olin kärsinyt kummallisesta kuvotuksesta ja heikotuksesta, jolle ei löytynyt mitään syytä, ja jotka vaikuttivat toimintakykyyn sillä tavalla, että ei oikein jaksanut kävellä eikä tehdä mitään. Edellisenä päivänä ja maratonpäivänä olin huolissani, että pitääkö maraton tämän takia jättää väliin. Järkevä ihminen olisi ehkä jättänyt, minä päätin, että en jätä, voihan sen keskeyttää sitten, jos ei pysty.
Eli tällä kertaa ne viimeiset kolme varttia eivät olleet tuskaiset, kuten yleensä. Tällä kertaa tuskaisuus liittyi maratonia enteilevien päivien pahoinvointiin, ja ne kolme varttia olivat uuden toivon nousu. Kaksi ja puoli päivää olin ihmetellyt, miksen jaksa pysyä tolpillani ja ollut kauhuissani siitä, että maraton menee nyt pieleen. Yhtäkkiä siinä kolme varttia ennen maratonia mieleeni juolahti, että saatan sittenkin pystyä juoksemaan. Sinä aikana olin ensimmäistä kertaa hyvävointinen kolmeen päivään. Elimistö valmistautui maratoniin. Yhtä äkkiä ja kummallisesti kuin oli tullutkin, pahoinvointi oli poissa.
Lähdin, kun lähtölaukaus pamahti. Säikähdin muuten sitä pamausta, se tuli niin yllättäen siitä huolimatta, että sen tiesi tulevan.
Juoksin alusta loppuun, koko matkan, lukuunottamatta muutamaa kävelyaskelta huoltopisteillä. Ihmettelin, kuinka hyvä olo mulla oli, verrattuna edellisiin päiviin ja oikeastaan verrattuna moneen edelliseen maratoniin. Ei ollut mitään ongelmaa. Paitsi ehkä ne normaalit turhautumisen aallot joissain vaiheissa, kun on juossut ties kuinka kauan ja silti matka ei lopu, vaan horisontissa näkyy vaan uutta pitkää ylämäkeä toisensa perään.
En nähnyt muita juoksijoita kuin harvakseltaan, sillä tie oli juuri sillä tavalla mutkainen, että kai ne peittyivät sitten aina mutkiin. Meidän piti juosta neljä kertaa suunnilleen 10 km tienpätkä, eli ensin yhtä ja samaa tietä yhteen suuntaan, sitten kääntyä ja juosta takaisin, sitten juosta sama pätkä uudelleen ja sieltä takaisin, jolloin tultiin jo maaliin. Ensimmäisellä tienpätkäjuoksulla juoksin itselleni hiukan liian kovaa vauhtia yrittäessäni paniikissa pysyä toisten perässä, että en eksyisi vieraassa paikassa. Juoksijoita oli vähän ja useat tuntuivat olevan paikkakuntalaisia tai reitin aiemmin juosseita, eli tie oli heille tuttu. En pitänyt opasteita tarpeeksi selkeinä itselleni siitä huolimatta, että oikeastaan ainoa muistettava asia oli "älä käänny minnekään sivutielle, juokse vain samaa tietä koko ajan". Toiselle kierrokselle lähtiessä tein kuulemma jonkun ylimääräisen kiepauksen, kun juoksin liikennesääntöjen mukaan suojatien yli vaikka olisi saanut mennä vaikka keskellä autotietä, mutta ei se kai haitannut ketään.
Toista kertaa tietä juostessa juoksemisesta pystyi sitten jo nauttimaan, kun osasi luottaa siihen, että osaan nyt juosta oikeaan suuntaan, voin juosta omaa tahtia.
Joskus 30 km paikkeilla vastaantuleva, eli hurjaa vauhtia maalia kohti rynnivä nuori mies hymyili, nosti peukaloaan mulle ja huusi jotain kannustavaa. Lähettyvillä ei silloin ollut ketään muita, ympärillä kaunis, valoisa ja tyyni kesäyö, linnut lauloivat ja puut humisivat tuulessa, muuten oli hiljaista. Mulla oli urheilujuomat naamalla, puoli elimistöä hikoiltu ulos ja 30 km rajatolppaan kuuluva kärsivä ilme. Sen jälkeen meni pari kilometriä ihan heittämällä sen ajatuksen voimalla, että siinä oli kaikki puitteet elämäni rakkaustarinan alulle.
Miestä ei sittemmin enää näkynyt, koska se juoksi liian lujaa mun vauhtiin nähden, mutta lohduttaudun ajatuksella, että oli hämärää, enkä vauhdissa nähnyt kunnolla, eli oikeasti se oli varmaan ihan ruma.
Mutta kesäyö oli kaunis, se auringonlasku ja järvien ylle nouseva sumu ja kaikki ne värit tietynlaisessa utuisuudessa, ja ihmeellinen rauha ja tyyneys ja kauneus, jota päivällä ei voi kokea.
Vaikka alussa sanoin, että mitään ongelmia ei ollut, niin kyllä niitä oikeasti oli.
Viimeiset kilometrit, erityisesti viimeiset kolme kilometriä olivat aivan täyttä tuskaa.
Koskaan ei ole kolme kilometriä ollut niin pitkä matka.
En ymmärrä, mitä tapahtui.
Mahaan alkoi pistää sillä tavalla, kuin joku työntäisi vatsakalvoihin jotain teräasetta. Energia ei meinannut riittää, vaikka olin nauttinut urheilujuomaa ja rusinoita ihan tavanmukaisesti viimeisimmilläkin huoltopisteillä. Yritin turvautua hyväksi havaittuun keinoon, eli matkan ajattelemiseen kilometrimäärän sijasta aikana. Enää sellaset parikymmentä minuuttia jäljellä, eihän se ole mitään.
Ja se matka vaan jatkui ja jatkui ja jatkui.
Ja ne ylämäet olivat niin helkkarin korkeita, ja niitä oli niin paljon. Purin hammasta ja taivalsin eteenpäin, mäki ja mutka toisensa jälkeen, askel kerrallaan, lyhtypylväs kerrallaan, tien varressa oleva postilaatikko kerrallaan, ja se matka vaan jatkui ja jatkui aina, jokaisen mutkan jälkeen. Kirosin hiljaa ja vähän teki mieli itkeä. Olin kiitollinen, että ketään muuta juoksijaa ei ollut lähimailla. Autot ajoivat jo ihan normaalisti, ja jouduin pelkäämään, että ne eivät ehkä näe mua, ja ihmettelin, miksen ymmärtänyt varustautua heijastimella. Onneksi autoja ei enää niin myöhään kulkenut kuin muutama. Ihan parilla viimeisellä kilometrillä tienpinta oli kalteva ja rikkonainen, eikä asiaa auttanut se, että pimeässä ei oikein nähnyt, mihin astui.Olin jo melko varma, että olisin eksynyt reitiltä, kun maali ei vain tule vastaan, vaikka miten juoksen.
Tulin maalipaikalle, joka edellisellä kertaa sinne saapuessa oli ollut kääntöpaikka. Äiti oli vähän ennen kääntöpaikkaa huutamassa, että "kierrä toi tolppa", koska tiesi, että en minä ymmärrä mitään normi-ihmisten opasteita. Isäni oli kameran kanssa ottamassa kuvaa vähän ennen tolppaa ja huusi jotain hämärää, että "onnea voittajalle". Tolpan luona oli joku ihminen, ja kysyin juostessa varmuuden vuoksi, minne nyt pitää juosta, koska näin jo mielessäni, miten voitto, mitä se nyt ikinä tarkoittikaan, jäisi saamatta, kun en osaa juosta oikeanlaisia kiemuroita. Tolpalla ollut ihminen viittoili jonnekin ja juoksin viittomien suuntaan ja selviydyin sitten maalisuoralle ja otin ihan kunnon loppukirin ja tunsin itseni taas ihan parhaaksi koko maailmassa. Ei tietoakaan niistä viimeisten kolmen kilometrin tuskista.
Maalisuoran ylitettyäni kuulutettiin, että olin oman sarjani voittaja ja mulle tultiin ojentamaan kultainen pokaali käteen, vielä isompi ja hienompi kuin helmikuussa. Ensireaktiona aloin nauraa, koska onhan se nyt ihan naurettavaa, että yhtäkkiä mulla on kultaisia pokaaleita kaksin kappalein. Missä on Suomen maratonien naisten yleisen sarjan taso, kun pokaali on jo kahdesti pitänyt antaa minulle, ja pitääkö tähän nyt lainata se Raamatun jae, jonka mukaan viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Eli mitä väliä sillä, että tulin aina viimeisen päälle nöyryytetyksi koulun urheilukilpailuissa, joihin kaikkien oli aina pakko osallistua, ja opin koululiikunnan ansiosta pelkästään vihaamaan ja inhoamaan jo pelkkää "liikunta"-sanaakin.
Kaikki päättyi siihen, että yöllä puoli kahden aikaan suunnistin tapahtumapaikalla olleeseen naisten yleiseen saunaan ja suihkuun, missä sain nauttia ihan omasta ylhäisestä yksinäisyydestäni. Lukuunottamatta pukuhuoneen ulkopuolella nököttäneitä, ehkä vähän tylsistyneen näköisiä järjestäjiä. Pukuhuoneeseen mennessä mielessäni välähti, pitäisikö heidän edessään hävetä jäykkää ja vaivalloista askeltani, enhän mä osannut odottaa, että siellä ketään päivystää. Pukuhuoneesta pois tullessa oli vähän hämmentävää raahustaa heidän ohitseen pelkkään yöpaitaan sonnustautuneena. Mutta kyllä kai maratonin juosseella ihmisellä on kahdelta yöllä oikeus viipottaa yöpaidassa pois suihkun ja saunan jälkeen, vaikka se ei noin yleisesti niin säädyllistä olisi.
Niin että oli siinä elämystä kerrakseen.
