Tanssiinkutsu

Koska kulunut viikonloppu on ollut paitsi todella raskas, myös ja ennen kaikkea käsittämättömän hieno ja koska sen myötä on jälleen täysin yllättäen toteutunut jo kauan sitten hautaamiani ja unohtamiani haaveita, kirjoitan taas. Tiedän, että tästä postauksesta tulee pitkä, rönsyilevä ja mahdollisesti pitkästyttävä, joten kukin jatkaa lukemista tai lopettaa sen oman harkintansa mukaisesti. Ei oo pakko kahlata läpi kaikkea, eikä oo pakko lukea loppuun, jos siltä ei tunnu!

Loppuvuodesta, heti yliopistosta valmistumiseni jälkeen postiluukustani kolahti kirjekuoressa kutsu juhlaan, jonka kaltaisesta en ollut ikinä kuullutkaan. Juhlaan, joka yliopistolla järjestetään kolmen vuoden välein, ja johon kaikilla sinä aikana valmistuneilla maistereilla ja tohtoreilla on oikeus osallistua. Juhlaa kuvailtiin arvokkaaksi, juhlalliseksi, hienoksi, upeaksi kokemukseksi, johon sisältyy arvokas ja hieno tilaisuus, jossa maisterit saavat seppeleen päähän ja tohtorit hatut ja miekat. Juhla kestää koko viikonlopun ja siihen kuuluu hienoja illallisia, mukavaa kulttuuriohjelmaa ja sisävesiristeily. (Yritän välttää mainitsemasta paikkojen ja ihmisten tarkempia nimiä, koska olen nyt saanut sellaisen päähänpinttymän, enkä halua, että tämä teksti kantautuu heti jokaisen googlettajan tietoon.)

Koska juhlaan kuului myös vanhat tanssit, tiesin heti, että minä olen siellä.
En oikeastaan edes välittänyt kutsussa mistään muusta. Vanhat tanssit oli se, mihin tartuin ja minkä vuoksi päätin, että tuonne menen. Toki asiaan vaikutti myös se, että minulla on aina ollut hinku päästä pukeutumaan oikein hienosti ja osallistumaan virallisen hienoihin juhlatilaisuuksiin, mutta vanhat tanssit ennen kaikkea. Siitä lähtien, kun lukion wanhojentanssit ovat olleet ohi, olen vain kaikki nämä vuodet haaveillut, että joskus, joskus, joskus vielä pääsisin osallistumaan vanhoihin tansseihin, tanssimaan niitä taas uudestaan. Ja koska pidin varmana, ettei sellaista tilaisuutta enää ikinä missään tule, olen toivonut edes pääseväni joihinkin juhliin, joihin on vastaavan kaltainen pukukoodi ja hienot menot ja meiningit.

Nyt se tilaisuus tuli.

Ilmoittauduin osallistujaksi juhliin heti ilmoittautumisajan alettua ja syöksyin intoa tulvillani ensimmäisiin tanssiharkkoihin huhtikuun alussa.

Siellä odotti pettymys.
Kaikki muut saapuivat paikalle pariskunnittain.
Huomasin tänä viikonloppuna juhlissa konkreettisesti, miten pienenpieni osa muuhun juhlallisuuteen osallistujista osallistui tansseihin, ja siitä pienestä osasta lähes kaikki muut olivat pariskuntia. Muutama pariton nainen oli, ehkä kaksi minun lisäkseni, ja hekin luovuttivat ennen oikeita juhlia parin saannin ja tanssimisen vaikeuden vuoksi.

On kai järkeenkäypää, että tanssiin tarvitaan kavaljeeri, ja kaikki muut olivat sen tajunneet. Minä yksin olin tyhmänä luullut, että tanssit on tarkoitettu vain maistereille ja tohtoreille. Että siellä olisi vain maistereita ja tohtoreita. Ekalla harjoituskerralla ihmettelin, miten on mahdollista, että noin moni tuonne juhlaan kutsuttu ihminen on sattunut löytämään seuralaisekseen jonkun toisen kolmen viime vuoden aikana valmistuneen maisterin tai tohtorin.

Menin harjoituksiin siinä uskossa, että muitakin parittomia on, ja että parittomuus ei estä osallistumista, sillä muutenhan kutsussa tai ilmoittautumislomakkeessa tai jossain olisi sanottu, että jos haluat tanssia, niin tuo seuralainen mukanasi.

Kävin kuitenkin kevään harjoitukset läpi muiden mukana. Välillä tanssin jonkun kanssa, jonka seuralainen ei ollut juuri sillä kertaa päässyt paikalle, ja välillä tanssin jonkun toisen parittoman naispuolisen kanssa, välillä mahdollisuuksien mukaan yksin. Tanssinopettaja sanoi ensin, että parittomuudesta ei tarvi huolehtia, sillä kyllä jostain joku pari löytyy. Myöhemmin hän sanoi, että olisi kyllä hyvä, jos minulla vain olisi joku, ihan kuka tahansa, jonka voisin pyytää seuralaiseksi.

Lähipiirissäni on kyllä miehiä, ja joillakin heistä on tanssitaitoakin, mutta pidin heidän pyytämistään seuralaiseksi viimeisenä hätäkeinona, sillä a) seuralaisen pitäisi maksaa osallistumisestaan sama melko kallis summa kuin minunkin ja b) tanssitaitoiset elämäni miehet ovat hankalan välimatkan päässä.

Jatkoin kuitenkin toiveikkaana harjoituksissa käymistä ihan vain siitä syystä, että tanssiminen on niin ihanaa. Kolme tansseista oli sellaisia, jotka olen tanssinut kauan sitten lukion wanhojentansseissa, ja ne tulivat ihmeellisesti jostain selkäytimestä mieleen, vaikka luulin aluksi, että enhän minä mitään niin vanhoja asioita muista. Loputkin tansseista olivat kertakaikkisen ihania ja nautin aina harjoittelusta, aina aina aina, vaikka vakituista paria ei ollutkaan. Lopulta ajattelin, että sama se oikeastaan, pääsenkö sinne varsinaisiin tansseihin, kun olen saanut olla näissä harjoituksissa. En muuten ole kovin tanssillinen ihminen, enkä osaa tanssia, mutta vanhat tanssit, ne historialliset hienostuneet tanssit ikään kuin suorastaan vastaavat johonkin sydämestäni nousevaan kutsuhuutoon. Tiesin sen lukiossa ja tiesin sen nyt.

Toukokuun viimeisissä harjoituksissa tanssien ohjaaja tuli sanomaan, että olen saanut parin. Että joku liikunnan yliopisto-opiskelija, joka siis osaa jo ne tanssit, on lupautunut parikseni, joku sellainen, joka muutenkin on lupautunut muutaman muun opiskelijan tavoin toiminaan noissa juhlissa opastus- ja järjestelytehtävissä. Pari ei päässyt tulemaan tälle kevään viimeiselle kerralle, mutta tulee sitten elokuussa kaksiin viimeisiin harjoituksiin.
Voitte vain kuvitella, kuinka onnellinen olin.

Onni hälveni kesän myötä, koska pukeutumisen suunnittelu oli niin helk-ka-rin hankalaa. Pukeutumiskoodi ja muu juhliin liittyvä säännöstö oli niin tiukkaa, että ihmettelin jo tosissaan, mitkä ihmeen juhlat nämä ovat. Mistään, koskaan, milloinkaan, ei löytynyt sellaista mekkoa, minkä olisin voinut laittaa päälleni tai minkä olisi voinut jollain korjauksilla muuntaa oikeanlaiseksi, vaikka kolusimme äitini kanssa kauppoja ja kirpputoreja ja ties mitä muuta alkuvuodesta lähtien.

Heinäkuussa sitten iski paniikki ja oli pakko hakea puku oikeasta juhlapukuliikkeestä.
Ja sitten lyhentää sitä puoli metriä ja korjailla muutenkin, koska en ole minkään valtakunnan pitkän juhlapuvun mitoissa. Onneksi oli ompelutaitoinen, ihana ihminen kädenojennuksen päässä.

Surin myös sitä, että tansseja katsomaan ei saa tulla vieraita, koska tanssitila on ahdas ja yleisötila täyttyy niistä juhliin osallistujista, jotka eivät tanssi. Tulin siihen tulokseen, että vanhempieni ei kannata tulla paikalle ollenkaan, varsinkaan, kun heillä oli muuta ohjelmaa. Kaltaiselleni stressaajalle oli sanalla sanoen helvetillistä miettiä, miten järjestää kaikki niin, että selviän itsekseni. Opettelin tekemään juhlakampausta, mutta ei se oikein luonnistunut, joten varasin sitten elämäni ensimmäisen juhlakampausajan, siis pitkille hiuksille tehtävän juhlakampauksen, lukiossa en oikein perustanut sellaisista.

Lisäksi juhlien järjestelyihin kuului tuntuman mukaan sata muuta asiaa, jotka stressasivat niin paljon liikaa, että elokuun ja toisiksi viimeisten tanssiharjoitusten koittaessa olin jo aivan täysin valmis jättämään koko juhlat väliin.
Voitte siitä päätellä, kuinka paljon aihe stressasi ja ahdisti.

Asiaa ei auttanut yhtään se, että luvattu parini ei ilmestynyt paikalle.
Oikeisiin tansseihin oli siinä vaiheessa aikaa tasan viikko, ja henkilöstä, joka oli lupautunut tulemaan parikseni, ei näkynyt vilaustakaan.
Ohjaaja sanoi laittavansa viestiä tälle henkilölle ja ilmoittavansa sitten minulle, mitä hän vastaa. Luin rivien väleistä ja sisäistin viimein kunnolla itsekin, että en ehkä sittenkään pääse osallistumaan tanseihin.

Ja uskokaa tai älkää, en oikeastaan välittänyt siitä. Olin lievästi pettynyt, mutta ehkä hippusen jopa helpottunutkin. Sillä nimenomaisella hetkellä mielessäni oli näiden juhlien lisäksi muita aivan liian suuria asioita, että olisin jaksanut välittää. Ja sitä paitsi, pääsisinhän (ja joutuisinhan) joka tapauksessa osallistumaan kaikkiin muihin tilaisuuksiin, vain tanssit jäisivät väliin. Ehkä yhden stressitekijän poistuminen olisi vain hyvä, sillä yhtä hyvin kuin tiedän tanssien olevan ihaninta mitä on, tiedän oikean tanssiaistilanteen myös olevan kammottavan jännittävä ja kuumottava, se oli sitä aikanaan tutun ja turvallisenkin ihmisen kanssa, niin saati sitten jonkun tuntemattoman ja ties minkälaisen tyypin kanssa.

Joten lakkasin välittämästä.
Päivien kuluttua, tasan vuorokautta ennen kenraaliharjoituksia, kaksi vuorokautta ennen tansseja, sain ohjaajalta sähköpostin, jota en ollut jaksanut edes odottaa, koska olin jo henkisesti jättänyt tanssit pois laskuista.
Sähköpostissa luki, että pari tulee paikalle, että hän on joutunut ilman omaa syytään jäämään pois edellisistä harkoista tilanteessa, jossa ei ole saanut siitä kellekään edes mitään viestiä, ja että hän tulee tansseihin ja tanssii kanssani.
Ajattelin, että no jaaha, katsotaan. En odottanut enää mitään. En ajatellut eikä kiinnostanut. (Paitsi kävin tietysti vähän Facebookissa stalkkailemassa, koska sain viestistä lukea tämän henkilön nimen. Häntä ei löytynyt Facebookista. Ajattelin, että onkohan se henkilö nyt oikeasti edes olemassa, pidetäänkö mua nyt vain pilkkana.)

Seuraavana aamuna menin edelleen epäilevin ja tylsistynein mielin kenraaliharjoituksiin ja kohtasin ensi kertaa henkilön, jonka kanssa tulisin kokemaan sen hetken, josta olin niin kauan ja niin kipeästi haaveillut, ja jonka en ollut uskonut toteutuvan, josta olin jo luopunut.

Pelkäsin eniten, että tämä tyyppi ei tulisikaan vieläkään paikalle, ja seuraavaksi eniten pelkäsin, että hän olisi jotenkin tyly, ilkeä tai välinpitämätön. Minulle tulee usein heti jonkinlainen vaikutelma ihmisestä, joko neutraali, positiivinen tai negatiivinen, eikä vaikutelmalla ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä henkilö oikeastaan tekee tai sanoo. Usein koen, että ihmiset katsovat minua ylhäältä alaspäin, että he näyttävät suoraan, että eivät pidä minusta, ja sen takia en pidä heistä. Pelkäsin paljon, että tästä tyypistä, jonka kanssa minun pitäisi mennä jo lähtökohtaisesti jännittävään tilanteeseen, tulisi jollain tuollaisella tasolla negatiivinen olo.

Ensi töikseen henkilö pahoitteli asianmukaisesti viime kerran poissaoloaan ja antoi uskottavan selityksen sille. Muuten hänestä jäi kaiketi neutraali olo, sillä mieleeni ei jäänyt tästä ensikohtaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin hänen tanssitaitonsa. Huomasin hänen kanssaan tanssiessani nimittäin, että ilmeisesti olen aina yläasteen tanssitunneilla ja jossain muuallakin tottunut viemään miestä, tai vähintään jakamaan puolet tanssin onnistumisen vastuusta. Nyt ihan oikeasti, konkreettisesti, kummallisesti ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun mies vie ja kun mies osaa tanssia.

Olin esimerkiksi koko kevään harjoitellut itsekseni yhtä tiettyä valssin pyörähdyksiin liittyvää askelkuviota, joka tuntui mielestäni ja muitakin seuratessani kaikkein haastavimmalta ja pelottavimmalta, ja jota en ole tanssinut lukiossa.

Nyt en ehtinyt edes ymmärtää, mitä tapahtui, kun se valssikuvio mentiin läpi. Sali vain pyöri silmissä, enkä huomannut jalkojeni edes liikkuvan, kun kuvio oli pyörähdetty jo varmaan kolmesti. Muistan ajatelleeni ihmeissäni, että sehän ottaa tän ihan tossissaan.
Suosikkikohtani oli se, kun sanoin jostakin kuviosta, että tästä olen vähän epävarma, ja että toivottavasti en kompastu. Hän vastasi jotakin sen kaltaista, että "no minähän sinua vaikka kannattelen".

Tanssiharjoituksista siirryin seuraavan päivän virallisen juhlatilaisuuden harjoitukseen ja aloin jännittää sitä. Sen jälkeen ehdin käydä nopeasti syömässä ja stressaamassa kotona, koska illalla alkoi jo ensimmäinen juhlatilanne.

Se oli tilaisuus, jota olin kuvitellut mielessäni pelkäksi illalliseksi, johon kenties kuuluisi puheiden lisäksi joku kiva ohjelmanumero.
Ja niinhän se muuten olikin, mutta tuo lisäohjelmanumero ei ollut ollenkaan kiva.

Selvisi, että meidän pitäisi tehdä itse seppeleet, maisterinseppeleet, jotka saisimme huomenna päähämme ja joita pitäisimme sen jälkeen päässämme koko päivän.

Eli seppeleestä pitäisi tulla kestävä, ja se pitäisi tehdä itse.
Joka on nähnyt minun käsityötuotoksiani, tietää että se on mahdoton yhtälö.

Väkersin seppelettä kaksi tuntia kylmä hiki selässä tulvien ja lopulta juuri ja juuri itkun pidättäen. Tuntemattomat ihmiset pöydässä ympärilläni, hienot seppeleet jo kauan sitten valmistuneina edessään, ja minä siinä yksin surkean puolikkaan seppeleenraadon kanssa miettimässä, että tää päässäkö tosiaan huomenna tanssin, taitaa olla sali täynnä laakerinlehtiä.

Lopulta joku järjestäjistä kävi kuiskaamassa, että "meillä on tuolla myös varaseppeleitä, jos tuntuu siltä." Sanoin, että todellakin tuntuu.

Ihan oikeasti ja rehellisesti voin todeta, että jos olisin tiennyt tuon tilaisuuden kulusta, olisin jättänyt koko juhlan väliin, oli vanhoja tansseja tai ei. Ja tuona hetkenä päätin, että yksikin tällainen koettelemus vielä, niin lähden.

Loppuilta oli muuten ihan mukava, mutta tunnelmani ei oikein noussut enää kattoon, kaiketi väsymyksen vuoksi ja ennen kaikkea siksi, että en vain kerta kaikkiaan jaksa aina tuntea itseäni kaikkein huonoimmaksi, tyhmimmäksi ja kelvottomimmaksi joka porukassa joka hetki. Yritin tsempata mielialaani nousuun, mutta loppuilta oli silti vähintään vaisu ja menin nukkumaan varmana siitä, että huomenna se lopullinen tuho tulee.

Aamulla heräsin liian vähien unien jälkeen huonovointisena ja aamukahvin jälkeen huomasin, että mun on pakko käydä apteekissa. Juoksin apteekkiin. Juoksin kotiin. Juoksin kampaajalle. En meinannut löytää sinne, joten saavuin paikalle viisi minuuttia myöhässä. Panikoiduin.
Kampaus väännettiin ja tarvoin rivakasti kotiin maailmanlopullisesssa tuulen tuiverruksessa ja myrskyssä. Sateenvarjokin lensi ilmaan ihan niin kuin sarjakuvissa. Hain kotoa tavarat ja tarvoin samassa myrskyssä juhlapaikalle, jonne ei ollut pitkä matka oikeasti, mutta siinä säässä se oli tuhannen vuoden mittainen. Tiesin, että siinä on ihan kaikki tuhon tunnusmerkit. Tämä ei pääty hyvin.

Saavuin paikalle ja menin pukuhuoneeseen laittautumaan. Olin etukäteen pelännyt, että pukuhuone olisi täynnä muita, mutta siellä ei ollut ketään muita. Varmaan kaikki paremmin asiansa hoitaneet ihmiset tulivat paikalle autolla.
Olin pyytänyt paikalle ystävän ottamaan valokuvia muistoksi ennen juhlatilaisuuden alkua, ja hän saapui kuin tilauksesta vetämään selän vetoketjun kiinni juuri oikealla hetkellä, kun puku oli päällä. Paniikki helpottui, kun sen sai jakaa. Lähdin lopulta juhlaa kohti peräti ihan hyvillä mielin,

Tulimme juhlasaliin kulkueena, kaikki valmistuneet maisterit ja tohtorit, koko valtava porukka. Kulkueen järjestäminen kesti, kesti, kesti ja kesti. Lopulta juhlasaliin tullessa, taas henkisesti tuhannen vuoden mittaisen korkkareilla seisomisen jälkeen mulle tuli huono olo. Muistin, että salista ei saa poistua, ei missään tapauksessa, ei. Iski paniikki. Iski kylmänhikinen kuolemallinen paniikki. Yritin hengitellä syvään.

Lopulta mitään kamalaa ei tapahtunut.
Juhlatilaisuus oli todella, todella hieno, juhlallinen ja arvokas, juuri sellainen, jossa olen aina halunnut olla läsnä, ja johon osallistumisesta olen erittäin, erittäin kiitollinen ja onnellinen. Ainut huono puoli oli, että mulla oli huono olo, ehkä liian pitkästä seisomisesta siihen sopimattomilla kengillä, ehkä liiasta lämpötilasta, sillä pukuun kuuluneet hansikkaat ja päivätilaisuudessa päällä oleva jakku oli liian kuuma, ehkä sen vuoksi, että tämän kaiken lisäksi en ollut juuri syönyt tai juonut kiireessä yhtään mitään tai sitten ties mistä syystä. Onneksi pahin meni ohi jossain vaiheessa.

Juhlasta juoksimme myrskyn läpi bussiin, joka vei kirkkoon, kirkon jälkeen juoksimme edelleen myrskyn läpi bussiin, joka vei takaisin juhlapaikalle.

Edessä oli puolentoista tunnin tauko ennen iltatilaisuuden alkua, enkä tiennyt mitä teksin.
Olisin halunnut mennä kotiin suihkuun, sillä olin hikoillut sitä kylmännihkeää ja sitten ihan perus kuumuudesta johtuvaa hikeä tuntemukseni mukaan litrakaupalla, ja sen jälkeen olisin halunnut heittää kengät pois ja upottaa jalat jonnekin jalkakylpyyn siksi aikaa, kunnes iltatilaisuus alkaisi.

En voinut mennä kotiin, koska tauko oli mielestäni juuri liian lyhyt siihen tarkoitukseen, enkä myöskään halunnut kävellä yhtään ylimääräistä askelta siinä säässä.

Tiesin, että ainoa ja vähin mitä nyt oikeasti ja todella tarvitsen, on jonkunasteinen hetki hengittää ja rauhoittua.  Kuluneessa vuorokaudessa oli ollut minun mittapuullani liikaa aivan kaikkea liian suurta ja liian vähän aikaa näihin kaipaamiini toimintoihin.

Onneksi pukuhuoneessa ei ollut vieläkään ketään. Lysähdin penkille, potkaisin kengät jalasta pois ja vain olin siinä.

Jossain vaiheessa joku paniikintapainen nosti päätään, tempaisin kengät jalkaan ja harjoittelin joitakin tanssikuvioita, tansseihinhan oli aikaa enää muutama tunti.

Kun iltatilaisuuden alku alkoi hiljalleen lähentyä, raahauduin pukkarista rakennuksen aulaan, jotta näkisin, mitä milloinkin tapahtuu. "Raahautua" on ainoa ja oikea sana sille toiminnalle, minkä jälkeen lysähdin aulan penkille, potkaisin kengät uudestaan jalasta pois ja toivoin vain ja ainoastaan, että se kaikki olisi jo ohi, tai että en olisi ilmoittautunut enää iltatilaisuuteen, päivä olisi riittänyt. Energiaa ei kerta kaikkiaan enää ollut, eikä asiaa auttanut se, että olin yksin juhlissa, jossa valtaosa oli avecin ja / tai ystävien kanssa.

Sitten jostain ilmestyi tanssipari, se eilinen tyyppi, jonka kasvoja en edes enää muistanut. Hän ilmestyi ihan tyhjästä viereeni, tuli juttelemaan ja muutaman sanan vaihdettuamme hän innosti minut tempaisemaan taas kengät jalkaan ja sitten harjoittelimme illan tansseja, jotta ahdinkoni helpottaisi. Liitelimme, ihan oikeasti liitelimme pitkin aulan lattiaa ja päät vain kääntyivät, hymyt ja kannustavat katseet.

Sitten iltatilaisuus alkoi. Olin taas iloinen.
Nautin viiden tähden illallisen hauskassa ja kaikki huomioonottavassa, vaikkakin minulle tuntemattomista ihmisistä koostuneessa pöytäseurueessa, tunnelmallisessa juhlatilassa. Toisin sanoen tilaisuus, jonka olin aina halunnut kokea.

Illallisen jälkeen oli vuorossa lyhyehkö tauko ennen tansseja, ja silloin paniikki tuli taas. Ihmeellinen pelon tunne, ei edes jännitys vaan pelko. Mitä jos jotain ihan kauheaa tapahtuu, jotain kauheaa tapahtuu aivan varmasti hetkenä minä hyvänsä.

Haahuilin tanssipaikan laitamilla yrittäen turhaan hillitä sydämeni hullua hakkaamista ja ihmettelin, mistä tämä nyt johtui. Olenhan mä nyt aina kaikkea jännittänyt, mutta tällainen kauhun tunne ei ole normaali. Ajattelin, että ehkä tämä kaikki on vain jotenkin liikaa, en ole koskaan kokenut mitään tällaisia asioita, mitä nyt on tullut jo monta peräjälkeen. Kysyin taas itseltäni, miksi ihmeessä olin pistänyt itseni tähän.

Ja jostain se taas ilmestyi, tanssipari, jonka olin tavannut ensimmäistä kertaa eilen.
Hän ilmestyi tyhjästä eteeni ja moikkasi.
Vastasin tervehdykseen ensimmäisen kerran ihan aidon vilpittömän ilahtuneesti, niin että hän tuntui suorastaan pysähtyvän katsomaan. Ilahduin itse siitä, että huomasin oman vilpittömän ilahtuneen rekationi. Juttelimme taas muutaman sanan, ja huomasin, että se äskeinen kauhun tunne katosi, olin jo melkein rento.
Sillä hetkellä tiesin, että ei tässä voi ihan huonosti käydä, tuon ihmisen kanssa.

Erosimme mennäksemme omille tanssin aloituspaikoillemme. Olin taas iloinen. Ihmettelin sitä, että en edes jännittänyt enää, en tuntenut sitä vähän ikävää mutta tavallista jännityksen tunnetta, joka noissa tilanteissa aina tulee. Nyt sitä ei tullut. Tanssisaliin astuessa olin vain ja ainoastaan onnellinen, tiedostin siinä hetkessä ja yleisön edessä, että tämä on se hetki, jota olen kaikki nämä vuodet niin kovasti toivonut, ja joka nyt on ojennettu minulle tarjottimella, enkä voisi olla onnellisempi.

Viimeinen kauhun ja paniikin häivähdys iski ensimmäisen tanssin lopussa, rivimuodostelmassa, toinen käteni oman parini kädessä ja toinen jonkun tuntemattoman kädessä. Sekunnissa tiedostin, että ihmisiä on liikaa, on liian kuuma, mitä jos en pystykään tähän, mitä jos jotain kamalaa tapahtuu.

Tein sen, minkä siinä tilanteessa voin, eli puristin oman parini kättä, sen ainoan ihmisen, joka siinä tilanteessa ja siinä huoneessa ja hallissa ja päivässä oli edes jollakin tavalla tuttu.
Hän vastasi puristukseen.
Puristin uudestaan testatakseni, että se tapahtui oikeasti, rusensin hänen kämmentään niin voimakkaasti kuin pystyin.
Hän vastasi taas puristukseen, lujenevalla otteella.
Keksin ajatella, että tuo tarkoittaa selkeästi, että meillä on joku yhteys. Että juuri viestitin hänelle ajatukseni, että saatan ehkä kuolla nyt tähän, ja hän vastasi viestiin, että ei mitään hätää. Tämän ajatuksen keksittyäni selvisin paniikista.

Tanssit menivät lopulta nopeasti ja aivan taivaallisen hyvin. Hymyilin yleisölle joka puolella ympärillä, nautin tanssimisesta, iloitsin ihan oikeasti. En hermostunut edes siitä, kun joku teki virheen, joka sotki vähän koko porukan tanssia. Oma parini vei, hän osasi täydellisesti sekä tanssia että luotsata minut tanssien läpi, oikeastaan ilman että itse jouduin ajattelemaan mitään. Välillä hän sanoi jotakin tilaisuuden tullen, esim. että "rauhallisesti vain, hyvin menee." Tuli melkein olo, että eihän tässä tilanteessa ole mitään, mitä edes pitäisi jännittää.

Osasin tanssikuviot harjoittelujen jälkeen itsekin, mutta siinä tilanteessa tiedostin, että ihan sama, vaikken olisi niin hyvin osannut. Siinä hetkessä jos koskaan olin todella varmoissa ja osaavissa käsissä. Ajattelin, että nyt saivat hyvityksensä kaikki ne yksinäiset, tympeät hetket kaikissa kevään harjoituksissa, niillä ei ollut enää mitään väliä.

Kolmannen tanssin kuluessa parini kysyi minulta ihmeissään, onko mulla hansikkaassa jotakin. Muistin vasta siinä vaiheessa, että mullahan on narikkalappu hansikkaaseen työnnettynä, sillä laukku ja tavarat oli pitänyt jättää narikkaan, koska mulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut antaa laukun tanssien ajaksi. Narikkalappu oli siis pitänyt työntää jonkun päällä olevan vaatekappaleen sisään, ja olin valinnut hansikkaan. Alkoi naurattaa.

Sen jälkeen jostain kumpusi ihmeellinen elämänriemu. Tanssittiin tanssit loppuun, enkä mennyt paniikkiin siitä, että itsekin jotain pientä mokailin. Tanssien jälkeen kuunneltiin mahtavat aplodit ja hurrattiin itse itsellemme. Selitin kaikkea ja nauroin parini kanssa, vaikka emmehän me niin tuttuja minun mittapuullani vielä olleet. Koko loppuillan ja -yön hilluin ympäriinsä tilassa, jonka olen kyllä kokenut ennenkin, mutta joka viime aikoina on taas jäänyt sivuun niin kauaksi aikaa, että usko sen toistumiseen on jo haalistunut.
Ihan vilpitön, puhdas ja jostain syvältä nouseva valtava ilo, riemu, onnellisuus. Kiitollisuus siitä, että saan elää. Kiitollisuus kaikesta, siitä ja siitä huolimatta, mitä oli tapahtunut.

Aamuyöstä kävelin kotiin ihan pokkana juhlapuvussani ja -kengissä.

Aamulla heräsin taas ajoissa ja lähdin risteilylle.
Oli kivaa, kivaa, kivaa,
kunnes tuli iltapäivä ja taas joku seinä vastaan.

Nyt vain odottelen, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu, sillä jotain kamalaa tapahtuu varmasti, kun olen saanut kokea näin puhtaan ja täydellisen ilon tunteen.

Samalla kuitenkin onneksi tiedän, että mikään tuleva ei voi ottaa minulta pois sitä, minkä olen jo kokenut. Se on jo tapahtunut, ja olen kokenut sen huolimatta mistään, mitä tulevaisuus ehkä tuo. Minulla oli hetkeni, ja se on ollut, vaikka tapahtuisi mitä.