Koska maratooneista raportoiminen on iloni, niin tässä sitä taas tulee.
Jo vuosia olen halunnut juosta maratonin merenrantamaisemissa, koska syystä tai toisesta meren näkeminen on minulle merkityksellistä.
Pari vuotta sitten lähdin toteuttamaan tätä haavetta Turkuun, koska hei, Turku on rannikkokaupunki, kyllähän siellä varmasti näkee meren.
Ei nähnyt.
Olin ihan helkkarin pettynyt.
Meren lähellä asuva veljeni sanoi, että tuu juoksemaan Espoon rantamaraton, siellä juostaan pitkä pätkä meren rantaa, ja sitten siellä on hiekkatietä, mikä on jaloille asfalttia parempi.
Päätin, että näin teen.
Yritin ilmoittautua jo samana vuonna, mutta säikähdin hintaa niin paljon, että jätin sen väliin.
Viime vuonna olin Raatteen tiellä, kuten kaikki varmasti hyvin muistavat.
Tänä vuonna kokosin itseni ja päätin, että kerran se hinta vaan kirpaisee.
Viime perjantaina lähdin taas matkaan.
Lauantaiaamuna hain juoksunumeron. Himoitsin jo pitkältä täsmälleen lempiväriäni edustavaa, kauniin kirkkaansinistä juoksupaitaa, jonka saisin omakseni ihan hetken kuluttua, heti juoksunumeron saatuani.
Juoksunumeropöydän ääressä sain kuulla, että ne siniset juoksupaidat ovat miehille, ja naisille on tarjolla violetit. Juoksunumeron ojentaja sanoi, että "se sopii just sun väreihin", ja huomasin, että mulla sattui puhtaasti sattumalta olemaan sen naisten juoksupaidan violetti huppari ja crocsit. Sanoin rehellisesti, että olisin kyllä halunnut tuon sinisen. Juoksunumeron antaja vastasi, että välillä on hyvä mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.
Päätin, että tämä kai symboloi jonkinlaisen uuden aikakauden alkua elämässäni, toivottavasti. Ja koska paita oli hyvä päällä, juoksin se päälläni. Hyväksyin sen, että en saanut uutta sinistä paitaa, onhan mulla sinisiä vaatteita kaappi täynnä.
Panikoin ennen juoksun alkua, koska mulla oli taas jostain syystä ihan helvetin huono olo. Tiedoksenne, että omituiset huonon olon kohtaukset ovat olleet arkeani jo jonkin aikaa ja asia on hoidossa, joten ei se ollut mitenkään yllättävää, mutta pelottavaa se on silti. Mielessä kävi taas, että onko järkevää lähteä, pitäisikö jättää väliin. Tiesin kuitenkin, että kaikkein parasta, mitä nyt voi tehdä, on lähteä, ihan rauhallisesti ottaen vain. Todennäköisesti olo paranee juostessa, ja jos se pahenee, matkan voi aina jättää kesken. Jos pääsen maaliin, niin se on merkki siitä, että ei tässä voi mistään vakavasta olla kyse.
Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin pyyhkimään lähtöviivalla pari kyyneltä, koska tuli niin kauhea miten tässä nyt mahtaa käydä -pelko. Yritin tehdä sen salaa.
Nykyisessä elämäntilanteessani myös se on oikeastaan arkipäivää.
Lähdin juoksemaan yrittäen ottaa mahdollisimman rauhallisesti.
Kuten vielä tähän mennessä on aina käynyt, liikunta auttoi huonoon oloon. Rauhallinen hölkkä on suorastaan lääkettä siihen.
Tuntui turvalliselta, että osallistujia oli niin paljon, pitkästä aikaa niin iso tapahtuma, että minkäänlaista eksymisen vaaraa ei ollut.
Lähellä ensimmäistä kymppiä jo kyllästyin ja repäisin itseni irti porukasta. Siinä vaiheessa kaiken maailman pelot olivat menneet ohi niin, että pystyin tekemään kuten aina teen, eli etsiytymään jatkuvasti sellaisille juoksupaikoille, joissa olen tarpeeksi kaukana muista, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä jotakin toista juoksijaa, jotta näen jonkun koko ajan.
Pakko ylistää, että tuolla maratonilla oli ehkä selkeimmät ja parhaimmat opasteet ikinä, tyhmäkään ei olisi voinut eksyä, en edes minä.
Mieleen jäi myös se, että ihmiset kannustivat uskomattoman paljon. Opastajat ja huoltopisteiden ihmiset olivat kaikki todella ystävällisiä ja kannustavia, ja sen lisäksi reittien varsilla oli paljon ihmisiä, jotka ilmeisesti asuivat lähellä ja / tai olivat muuten vain huvikseen katsomassa, ja jotka kannustivat hirveän paljon. Tällä oli iso merkitys, koska omat kannustusjoukkoni ( = vanhempani) eivät päässeet lähtöä ja maalia lukuunottamatta kuin kumpikin yhdelle paikalle koko reitin aikana, sillä reitti koostui suurimmaksi osaksi ulkoilumaastossa olevista metsäpoluista. Maratonilla pienenkin kannustuksen kuulemisella on, kuten varmaan olen jo usein todennut, todella yllättävän voimaa antava vaikutus, tuli se keneltä tahansa. Tuolla kannustajia oli niin paljon, että välillä se tuntui jo kiusalliselta, mikä oli myös aika historiallista. Juoksin monessa kohtaa yksin, ilman lähellä olevia muita, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä, että hölkkään normaalia suht hidasta ja kymmenien kilometrien jälkeen tuskaista vauhtia ihmisrivistön ohi, joka hurraa mulle kuin jollekin olympiavoittajalle.
Kuten sanottu, reitti oli suurelta osin hiekkatietä ja tuhkakivipintaa, mikä on aina luksusta tässä asvalttivaltaisten maratonien maailmassa.
Reitti oli kuitenkin myös mäkinen.
Tapahtuman sivustolla väitettiin, että maratonin ensimmäinen puolisko on mäkinen ja toisella puoliskoilla, jolla saavutaan rantaraitille, reitti tasaantuisi. Kehotettiin, että ensimmäisellä puoliskolla kannattaa siis säästää voimia ja vauhtia kiristää toisella puoliskolla.
Ensimmäisen puoliskon jälkeen olin vielä ihan hyvissä voimissa ja ajattelin, että jos tämä tästä nyt tasaantuu, niin sehän on hyvä.
En tiedä oliko vika minussa vai reittikuvauksessa, mutta mielestäni reitti oli kyllä myös toisella puoliskolla aivan yhtä mäkinen.
Reitti oli täynnä jyrkkiä ylämäkiä ja jyrkkiä alamäkiä, välillä tuntui, että eihän tässä muuta olekaan kuin mäkeä ja mutkaa, ja epätasaisuuksien varomista. Muistin taas, että jos puhutaan jyrkistä mäistä, niin lopulta ylämäki ei olekaan maratonilla se pahin. Pahinta on oikein jyrkkä alamäki, varsinkin puolivälin jälkeen, se, kun joutuu rasittuneilla lihaksillaan kannattelemaan itseään, pelkäämään että kohta ei enää jaksa ja kaatuu väkisin eteenpäin, ja samalla tarkkailemaan, osuuko jalka johonkin kantoon tai juureen. Ja se, kun kaltaiseni päkiällä astuvan jaloissa alkaa loppuvaiheen alamäissä tuntua siltä, kuin varpaiden kynsien alle olisi tyrkätty neuloja pystyyn.
Huoltopisteillä ei ollut tarjolla rusinoita, mitä olen aina maratonin loppuvaiheessa tottunut saamaan. En ole ikinä ennen edes ajatellut niiden olemassaoloa, mutta nyt huomasin, että tartteis kyllä jotain muutakin kuin urheilujuomaa ja suolakurkkua. Katselin kateellisena niitä, joilla oli omia eväitä. Järkevillä ihmisillä on aina taskussa jotakin, tai reitin varrella joku, joka voi jotain antaa tarvittaessa. Mullakin oli ihan ekoilla maratoneilla aina jotakin omia järjestelyitä, mutta ensimmäisten maratonien jälkeen olen ajatellut pärjääväni sillä mitä luulin maratoneilla aina olevan tarjolla, eli urheilujuomalla ja suolakurkulla ja loppuvaiheessa rusinoilla.
Meren rantaan saavuttiin siis lähellä kolmenkympin rajapyykkiä.
Ajattelin, että onhan se kaunis, mutta ei kyllä nyt paljon lohduta. Ei tuntunut varsinaisesti pahalta, eikä ollut kipuja, mutta tuntui kyllä vahvasti siltä, että ei meinaa jaksaa juosta.
Juoksin silti, käytin vanhaa keinoani ja huijasin itseni jatkamaan juoksemista uskottelemalla, että kävelen vähän siten, kun pääsen siihen ja siihen kilometritolppaan, ja sitten sen jälkeen siihen, ja sen jälkeen siihen, ja sitten kun olen tuon lyhtypylvään kohdalla, ja kun olen ohittanut tuon postilaatikon, ja tuon mutkan jälkeen... Ja niin se meni koko matka.
Yritin myös nauttia meren läheisyydestä, sen takiahan olin sinne tullut.
Se oli vaikeaa varsinkin kohdassa, jossa piti hetken juosta kalliota pitkin ylämäkeen, ja ajattelin, että ihme, jos joku täällä ei putoa tuonne mereen.
Tunsin itseni epäonnistuneeksi, kun neljän ja puolen tunnin tavoiteaikajuoksija porukkansa kanssa meni ohi. He pysyivät loppumatkan ajan näköpiirissäni, mutta olisin toivonut, että olisin ollut maalissa ennen heitä.
Niin, että kun lähtöviivalla pelkäsin keskeyttämistä, nin kolmenkympin kohdalla oli sijaa jo tuollaiselle ahdingon aiheelle. Ikävää, että mikään ei milloinkaan riitä, mutta toisaalta olen viime aikoina huomannut, että on positiivista, jos huomaa toiveiden muuttuttuvan suuremmiksi: silloin tietää, että perusasiat ovat hyvin.
Ihan viimeisten kilometrien kohdalla sain jostain lopulta sen verran voimaa, että pystyin juoksemaan raahautumisen sijasta, ja pystyin jopa nauttimaan juoksemisesta. Kilometriä ennen maalia liikenteenohjaaja huusi taas yhden helvetillisen mäen päällä, että "se oli viimenen nousu, nyt enää vähän matkaa maaliin!" Ajattelin, että jos tuo on yhtä luotettava kuin tapahtumasivuston reittikuvaus, niin tässä on edessä vielä kilometrin nousu ennen maalia.
Ei onneksi ollut.
Tulin maaliin stadionille, jossa oli kannustava kuuluttaja ja iloinen tunnelma. Tuntui ihan hienolta, kun mitali tultiin taas ripustamaan kaulaan sen sijaan, että se olisi ojennettu käteen.
Maaliviivan jälkeen tuntui, että jouduin kävelemään ikuisuuden mittaisen matkan, että pääsin aidan toiselle puolelle vastaantulevien vanhempien luokse. Matkan aikana ehdin syödä maaliviivan jälkeen saadun suklaapatukan ja kun isäni tuli perinteisesti ottamaan maaliintulokuvan, mulla oli naama ihan suklaassa. En kehdannut laittaa kuvaa edes Facebookiin. Traagista.
Katsotaan, mitä seuraavaksi.
