Sain tällä viikolla elämäni ensimmäistä kertaa tietää, että on olemassa sellainen valtakunnallinen päivä, kuin keskoslasten päivä, ja se on omistettu kaikille liian aikaisin tai liian pieninä syntyneille.
Eli siis koko kansakunnan juhlapäivä muun muassa minulle.
Sitä vietettiin 17. marraskuuta.
Sain tietää päivästä lukemalla lehtijutun, jossa oli haastateltu kahden keskoslapsen äitiä.
Toinen lapsista oli syntynyt kahdeksan viikkoa etuajassa, kuten minäkin.
Jutussa kerrottiin lääkärin ennustaneen, että lapsi ei tule ikinä puhumaan eikä kävelemään. Ruokintaan oli tarvittu nenä-maha-letkua vuosien ajaksi.
Jutussa annettiin sellainen kuva, kuin kahdeksan viikkoa etuajassa syntyminen olisi vakava ja kestämätön vamma.
Olin järkyttynyt.
Piti soittaa äidille.
Olen aina tiennyt, että synnyin reilusti etuajassa, mutta koskaan ei ole mieleen juolahtanut, että siinä mitään erityisen kamalaa olisi.
Minulta kesti kauan oppia kävelemään, mutta kukaan ei epäillyt, että en sitä oppisi. Puheen kehitys siinä rinnalla sujui hyvin, ehkä jopa keskivertoa paremmin.
Keskosuudesta ei ole jäänyt muuta muistoa kuin snadisti eri suuntiin katsovat silmät. Joista kylläkin on ollut sitten kasapäin muita harmeja elämän mittaan. Monien asioiden, esim. matikan geometrian ja autolla ajon opetteleminen on ollut tuskaa, ehkä siksi, että niissä on jotain minulle mahdotonta. En hahmota asioita kuten ne, joiden silmien yhteispeli toimii. Opettajat ja muut ihmiset ovat suhtautuneet eri tavoin, jotkut ymmärtäväisemmin ja jotkut vähemmän ymmärtäväisesti.
Ja tähän liittyen voin vihdoin paljastaa, mitä koski keväällä blogissa mainitsemani lääkärikäynti, johon suhtauduin niin suurella kauhulla, että on suoranainen ihme, että käynti ylipäätään ikinä tuli tehdyksi.
Niitä silmiäpä hyvinkin. 25 vuoden kunniakkaassa iässä asia on vihdoin hoidossa. Vaikka en osaa kertoa, miksi kaikki silmiin liittyvä herättää niin suurta kauhua, niin uskaltaisin väittää, että jokin silmiin liittyvä trauma on jäänyt vuosittaisista keskostutkimuksista.
On tietysti vaikea ellei mahdoton vetää johtopäätöksiä siitä, mikä johtuu mistäkin ja mikä johtaa mihinkin. Sanoisin kuitenkin, että keskosuuden, siihen liittyneiden asioiden ja niihin yhdistettynä vielä monien muiden asioiden lisäksi olen koko elämäni ajan tuntenut itseni vialliseksi. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Olen käyttänyt täällä blogissa itsestäni sanoja "kummallinen", "outo" ynnä muita synonyymejä, mutta "viallinen" on kuitenkin ehkä sen kaiken takana ollut perusta. Kaikissa ihmisissä on vikansa, mutta minusta on elämässäni liian usein tuntunut siltä, että en kerta kaikkiaan ole muuta kuin kasa vikoja.
Tämän viikon keskoslasten päivänä oli kuitenkin pakko iloita. Teki mieli mennä leivoskahveille itsekseni, mutta oli kiireitä, niin en ehtinyt.
Kerrankin, kerrankin sain kokea olleeni siinä joukossa, jolle on jaettu hyvät kortit. Olen porukan hyväosainen. Keskustelun äitini kanssa voi koostaa toteamukseen siitä, että "ajatella, sellaset lähtökohdat, ja näin pitkälle on päästy."
Siispä tänä yhtenä päivänä elämästäni voin itseni ruoskimisen sijaan (tai sen lomassa) liputtaa itselleni.
Aplodit sille.
