On taas tullut aika raportoida maratonista. Ollaan siis yhden suosikkiaiheistani äärellä.
Saan ehkä joskus puettua jonkinlaisiksi bloginkestäviksi sanoiksi sen, miksi blogi oli kesäkuun hiljaa, mutta ainakaan vielä sellaiseen ei ole edes toivoa. Kirjoitan siis vain raportin siitä, mikä sai alkunsa huhtikuussa. Mainitsin silloin ilmoittautuneeni heinäkuussa järjestettävälle maratonille, paikkaan, jossa juokseminen oli haaveenani jo viime vuonna, pohjoisimpaan paikkaan, jossa olen juossut.
Jos joku ei vielä arvannut, niin kyseessähän oli Rovaniemi.
Viime viikon perjantaina pakkasin kasan kirjoja toiseen kassiin ja kaikki muut tykötarpeet toiseen ja hyppäsin odottavan auton kyytiin.
Seuraavana iltana saavuttiin määränpäähän.
Seuraavana aamuna, maratonpäivän aamuna, hain juoksunumeron. Kävellessäni kirjekuori kädessä kisakanslian ovesta ulos kuulin, kuinka joku takanani sanoi, että "otetaanpa uusi kuva". Olin siis onnistunut kävelemään jonkun kameran edestä juuri, kun joku tärkeänä poseerasi numeronsa kanssa.
Laittauduin juoksuvaatteisiin ja vähän ahdisti, kun keli oli niin kuuma ja kaupunki ihan vieras, siitepöly tukki keuhkot ja lihaksia jomotti valmiiksi syystä jota en tiedä. Tuntui ihan kuin olisin jo tehnyt jonkun urheilusuorituksen, vaikka olin levännyt ihan samalla tavalla kuin ennen muitakin maratoneja. Mietin, että eksyyköhän tuolla, kun muita maratoonareita on suhteellisen vähän. Ajattelin, että kai siellä on opasteet. Ja kai joku minut joskus sieltä korjaa, jos en osaa seurata opasteita.
Tuppauduttiin lähtöviivalle. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Oli hyvä pyykinkuivatusilma.
Joulupukki tuli ampumaan lähtölaukauksen. Jäin juuri sillä tavalla muiden taakse, että en nähnyt häntä. Näin kuitenkin onneksi joulumuorin, joka tuli lähtöviivalla toiselle puolelle porukkaa huutelemaan kannustuksia.
Lähdettiin.
Suurin piirtein ensimmäisen kymmenen kilometrin ajan yritin paniikissa pysytellä muiden perässä, että en eksyisi reitiltä. Sen jälkeen totesin, että muiden juoksutyyli ei sovi mulle. Useat juoksivat liian kovaa suhteessa omaan vauhtiini tai heidän vauhtinsa vaihteli epätasaisesti. Oli myös ärsyttävää jumiutua aina huoltopisteellä jonkun taakse tai joidenkin väliin. Päätin siis laskea sen varaan, että osaan itsenäisesti seurata opasteita tai sitten asiat järjestyvät jotenkin muuten.
Opasteet olivat mielenkiintoisia ja välillä tulkinnanvaraisia. Onneksi kaikkein epäselvimmissä kohdissa oli liikenteenohjaajia, jotka sitten opastivat oikeaan suuntaan. Onneksi ne liikenteenohjaajat osasivat myös pari kertaa kuuluvalla äänellä karjua ohjeita perään, kun meinasin kääntyä väärään suuntaan. Eikä edes hävettänyt, sillä pääsin myös aitiopaikalta todistamaan, miten joku vähän minua kovempaa juokseva oli kääntynyt reitiltä väärään suuntaan ja juossut ihan reilun matkan väärään suuntaan. Tuli todettua, että vielä parinkympin ja kolmenkympin välissä jollakin oli kuntoa karjua kirosanoja koko keuhkojen täydeltä niin, että kukaan parin kilometrin säteellä ei välttynyt kuulemasta, kun hän sitten oli huomannut virheensä ja palasi takaisin reitille.
Reitti oli mäkinen ja epätasainen, ja tuntui, että koko ajan piti olla kääntymässä johonkin. Toisin sanoen joka hetki piti yrittää pysyä skarppina opasteiden kannalta. Jalankulkijat, hupihölkkääjät ja pyöräilijät kulkivat kaikessa rauhassa maratoonareiden joukossa vailla ajatustakaan, että heidän pitäisi jotenkin varoa tai väistää.
Noissa asioissa sinänsä ei vielä olisi mitään vikaa.
Kaikkein pahinta noihin yhdistettynä oli kuitenkin aurinko.
Mielestäni olen juossut yhtä kuumassa tai kuumemmissakin lämpötiloissa aiemminkin. Ajattelin siis vielä lähtiessä, että kuumuus ei varmasti muodostu ylivoimaiseksi, vaikka se nyt ei varsinaisesti kivaa olekaan.
Tuolla aurinko kuitenkin porotti koko matkan, alusta loppuun, suoraan naamaan. Kasvoihin ja päähän.
En olisi uskonut, että se on mahdollista tapahtumassa, joka alkaa klo 12 ja jonka läpi rämpimiseen minulta menee vähintäänkin yli neljä tuntia. Luulisi, että aurinko vaihtaisi paikkaa jossain vaiheessa.
Mutta ei.
Pitkiä suoria, 42 km, alusta loppuun aurinko kärvensi päätä niin, että valehtelematta elämäni ensimmäisen kerran toivoin, että mulla olisi hattu päässäni. Päätä alkoi särkeä ja tuli huono olo. Ajattelin, että nytkö tulee auringonpistos. Ärsytti, että juuri viime aikoina olen syystä tai toisesta kärsinyt siitepölyallergiaoireista erityisen paljon, vaikka pitkäksi aikaa ne ovat taas painuneet taka-alalle. Ärsytti, että jalat olivat edelleen jotenkin tönköt ja jähmeät, en päässyt kunnon juoksufiilikseen missään vaiheessa.
Mut olihan siellä toki hienot maisemat. Erityisesti Jätkänkynttilä-sillalla. Ensimmäisellä kahdesta kierroksesta jaksoin ihan kunnolla ihailla näkymiä korkealta sillalta, äärettömän veden yli mahtavien siltapilarien juurelta.
Oli myös hauskaa, että puolivälin kohdalla, lähtö- ja maalipaikan lähellä, sitten näin sen joulupukin, joka lähtöviivalla oli jäänyt näkemättä. Siellä se päivysti vähän pitkästyneen näköisenä edelleen.
Valtaosin ajattelin juoksun olevan kuin kuva elämästäni tällä hetkellä. Vastenmielistä ja tuskaista rämpimistä, jossa vaihtoehtoina on joko jatkaa tai luovuttaa, ja toistaiseksi olen valinnut jatkamisen. Vaikka se luovuttaminenkin kyllä välähteli mielessä.
Rämmin kolmekymmentäkahdeksan kilometriä, tuskaisesti askel kerrallaan.
Sitten joku tienvieruspenkillä istuva nuori mies huusi mulle, että "hyvin menee, kello on vartin yli neljä, pääset alta viiden tunnin kevyesti."
Ajattelin, että ei helvetti, ei voi olla totta. Tämä ei voi päättyä näin. Surkea juoksu ei v-o-i loppua näin paskasti.
Tiesin, että viimeisen neljän kilometrin aikana mitään ei voi enää pelastaa, mutta häpeän voi sentään yrittää minimoida.
Lähdin juoksemaan reippaasti kovempaa.
En osaa selittää, mistä sellaiset ilmiöt johtuvat, joita maratoneilla joskus tapahtuu.
Esim. sellainen, että aivan vilpittömästi ja varmasti ajattelee tietävänsä, että ei pysty juoksemaan kovempaa, tämä on aivan maksimivauhti, tämän enempää en pysty, en oikeastaan tiedä, pystynkö tähänkään, pystynkö saavuttamaan maalia ollenkaan...
... ja sitten kuitenkin jostain tulee valtaisa aggressio, jonka myötä löytyy voima, jollaisen olemassaolosta ei sekuntia aiemmin ollut mitään aavistusta
ja sen ansiosta juokset niin, että kilometri taittuu huomaamatta ja oikeastaan seuraavakin
ja mielessäsi kiroat koko maailman ja ennen kaikkea itsesi alimpaan helvettiin
ja luetteloit mielessäsi tasaisena virtana kaikki tuntemasi kirosanat uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Jostain löytyy hengitysrytmi
jostain löytyy jotakin, mitä äsken vielä ei ollut.
Kun äsken vielä ajatteli, että matka maaliin on aivan liian pitkä,
niin yhtäkkiä käsittämättömän kirkkaasti tiedostat sen yksinkertaisen tosiasian,
että matka maaliin taittuu nopeammin, jos vain juokset vähän nopeammin.
Ja sitten juokset, juokset, juokset.
Kahden kilometrin jälkeen, kun matkaa on jäljellä vielä kaksi kilometriä, suurin aggressio haihtuu ja jäljelle jää vain turhautuminen.
Rämpiminen eteenpäin, sama ikuinen tuskainen rämpiminen, mutta sentään rämpiminen vihaisena, kirosanat edelleen päässä soiden.
Ja tuleehan se maali sieltä, perkele.
Maalissa on joukko iloisia tonttuja, yksi niistä ripustaa mitalin kaulaani ja halaa onnitellakseen. Samalla se kysyy, haluanko istua hetkeksi. Vastaan, että ei tarvitse kiitos, mutta tonttu ei välitä siitä, vaan ohjaa väkisin istumaan penkille maalin viereen. Samalla se huutelee jollekin, että minulle pitää tuoda vettä, ja pelästyn, että näytänkö todellakin noin huonolta. Onneksi myöhemmin huomaan, että sama kohtelu seuraa ihan jokaista maaliintulijaa. Täällä vain satutaan palvelemaan sen sijaan, että yleensä maratontapahtumissa pusketaan maalialueen läpi kuin liukuhihnalla, kielletään jäämästä mihinkään hidastelemaan, ellei ole ihan pakko.
Juon kaksi lasia vettä ja tontuilla on aikaa jutella, sillä juoksijoita on vähän. Joku niistä kysyy, oliko juoksu rankka ja vastaan painokkaasti, että oli. He kertovat uskovansa sen.
Sitten lopultakin menen maalialueen läpi aidan takana odottavien vanhempieni luo ja yritetään ottaa perinteistä maaliintulo-mitali-kuvaa. Vielä siinäkin vaiheessa joku tulee tyrkkäämään mehulasia käteen, eli nestehukkaan täällä ei ainakaan joudu. Jompikumpi vanhemmistani keksii, että voisin mennä jonkun tontuista kanssa kuvaan. Epäröin, en kehtaa, sillä onhan nyt tontuilla muutakin tekemistä kuin tulla kuvaan minun kanssani. Saan kuitenkin aikaiseksi mennä arasti kysymään siltä yhdeltä kaikkein ystävällisimmältä, joka auttavaisimmin tarjoili juomista.
Yllättäen koko tonttuporukka kokoontuu ympärilleni kuvaan, kuin se olisi heistä hauskaa. He sanovat tulevansa mielellään kuvaan ja vaikuttavat oikeasti siltä. Heillä on aikaa olla siinä, kun kuvia räpsitään kymmenen kappaletta, jotta edes yksi sitten onnistuisi. Heidän iloinen tunnelmansa tarttuu. Hymyilen ehkä ensimmäistä kertaa koko tapahtuman aikana.
Lopulta sitten päästän heidät jatkamaan tonttuhommiaan ja lähden itse syömään maratoonareille tarjottavaa savujuusto-poro-keittolounasta.
Päivän toinen kohokohta on, kun istun Rovaniemen keskustassa kadun varressa vanhempieni välissä numerolappu rinnassa hikisissä vaatteissa toisessa kädessä keittopakki ja toisessa ruisleipä, ja äitini kuiskaa korvaani, että "kuka toi näyttelijä on, joka tossa meidän edessä nyt on."
Aluksi en huomaa ketään, koska en koskaan huomaa ketään, ja julkkikset saavat huoletta kävellä silmieni edestä ilman, että huomioin heitä. Lopulta sitten huomaan naisen, joka kävelee hitaasti ohitsemme ja kääntyy vielä oikein katsomaan meitä.
"Se oli Klikkaa mua -sarjassa", sanon varmaan ääneen, koska en ikinä osaa kuiskata oikeissa tilanteissa. "En muista nimeä, mut se näytteli sitä alkoholistia."
Julkkis bongattu, jee. Se on aina kivaa. Erityisesti, kun se on joku suosikkisarjaani kuuluva.
Yhteenveto:
Tontut = <3 x 100000
Kaikki muu = Kuin elämäni tällä hetkellä, eli ei välttämättä edes kertomisen arvoista. Kerrottu nyt kuitenkin.
