Ajattelin kirjoittaa koonnin kesästä, joka jäi bloggailematta lukuunottamatta pohjoiseen suuntautunutta maratonreissua.
Voi olla, että hiljaisen kesän jälkeen alkaa aktiivisempi blogisyksy. Esim. positiivisten asioiden keräilylle olisi taas ja edelleen kysyntää.
Siis palaset kesältä 2017:
Toukokuun vaihtuessa kesäkuuksi kuuntelin herkistyneenä sitä biisiä, joka järisytti mieleni mannerlaattoja ensimmäistä kertaa joskus maaliskuussa. Kappaleen sanat tuntuivat kesän kynnyksellä peräti enteellisiltä.
Koivun huminaa
kuulen, kun toukokuussa nurmella makaan
- - ja pian toinen siinä vierellä makaa
etsii sitä samaa pientä neliapilaa
sen antaa lyhyt kesä.
Kuuntelin laulun sanoja yhdessä toisen ihmisen kanssa, katselimme ulos asuntoni ikkunasta, illasta yöhön taittuva taivas oli vaalea, niin kuin se kesällä tapaa olla.
Muutama viikko sen jälkeen kului pelkässä surussa rypemisessä, niin mitättömän ja naurettavan aiheen vuoksi, että siitä ei kehtaa edes puhua, ja juuri siksi vain ihmettelee, miksi kipu on niin teräväreunainen.
Juttelin naurettavasta murheenaiheestani paljon yhden ystävän kanssa. Lausuin pariin kertaan ääneen sen, mikä oli siinä hetkessä kaikkein pahin ja elimistöä puristavin pelkoni.
"Mitä jos se vika on vain minussa. Jos minussa on vain jotain perustavanlaatuista vikaa."
Ja ystävä sanoi, asian, joka pitää muistaa: "Totta kai sussa on vikaa. Kaikissa meistä on. Viat on hyvä asia. Viat suojaa meitä vääriltä ihmisiltä. Oikeat ihmiset ei välitä niistä."
Mieleeni tuli, että elämässä ei ehkä ole kyse hyvästä tai huonosta, kuten joskus olen ajatellut. Elämä ei ehkä koostu mistään hyvien ja huonojen kausien vaihtelusta. Ehkä elämä on pelkkä hetkien mosaiikki. Siitä voi poimia hyvät hetket ja iloita niistä. Parempina päivinä voi poimia huonotkin hetket, tarkastella niitä välttämättömänä osana mosaiikkia, iloita niistäkin.
Muutaman viikon jälkeen elimistöön alkoi virrata sellaista elämänvoimaa, jonka myötä muistin, mikä huonoissa kokemuksissa on parasta. Se tunne, kun hetken ehtii jo kuvitella, että tästä ei selviä, ja sitten kuitenkin selviää.
Juhannuspäivän aamuna kompuroin alas asuntoauton yläpediltä ja lyön itseni pöydän kulmaan, kylkeen jää grillimakkaran kokoinen mustelma. Kohta sen jälkeen saan viestin, joka vahvistaa minulle, että elämässä on kaikesta huolimatta jotain hyvääkin.
Alkukesän vastinparina mieleen jäi heinäkuun lopun yö, jona ei ollut vielä pimeää mutta ei enää valoisaakaan, loppukesän tummuus laskeutui jo. Menin yhdessä erään toisen ihmisen kanssa mökin saunasta järveen, toinen reippaasti ja määrätietoisesti marssien, toinen varovammin ja hitaammin perässä kävellen. Toinen kastautuu nopeasti ja kävelee rantaan, toinen pulahtaa veteen ja ui kävelijän vierellä takaisin rantaan päin.
Seuraavana päivänä siitä sataa, sade ryöpsähtelee auton tuulilasiin niin, että vauhtia joutuu hiljentämään reilusti. Katselen sitä ja ajattelen, että tämän tästä kesästä muistan, tämän hetken, tästä kesästä, jona satoi melkein koko ajan, joka päivä. Jostain syystä tämä jää hetkien mosaiikkiin, tiedän sen.
Taas yksi hetki, vaihteeksi selkeä ja tyyni tunnin mittainen aika myrskyn edellä. Silta joen yllä, pelto tien laidalla, moottoripyörän vauhti kiihtyy paljon kovemmaksi kuin viime kerralla. Mieleeni juolahtaa tietous siitä, että mitään muuta suojaa kuin omat käsivoimani ei ole. Jos nyt irrotan, jos käteni syystä tai toisesta irtoavat kahvoista, tämä on viimeinen hetki. Silmänräpäyksen kauhu on aito, ennen kuin se vaihtuu puhtaan riemukkaaseen vauhdin tuottamaan adrenaliiniin.
Myöhemmin toinen, pyörää ajanut ihminen kysyy, pelottiko.
Vastaan rehellisesti, että hetken aluksi kyllä, "mutta sitten mä ajattelin, että kai sä osaat ajaa."
Sen jälkeen myrsky, pahin, minkä olen koko elämäni aikana nähnyt. Koko taivas on salamoinnista vaalea, salamat välähtelevät kuin jotkut keinotekoiset valoefektit näyttämön lavalla. Suuret puut taipuvat puolelta toiselle holtittomasti, ihan kuin jotkut heinänkorret. Vesi räiskyy korkealle, terassille asti. Katselen tätä kaikkea kolmen minulle periaatteessa tuntemattoman ihmisen kanssa, keskellä maailmanlopullista pimeyttä ja ukkosen melskettä, ja minä joka pelkään ukkosta, en siinä hetkessä pelkää yhtään.
Vielä viimeinen hetki kesältä, liikuttava ja kaunis hetki: nuorin veljen lapsi osaa kutsua minua nimeltä, miten ihmeessä hän edes muistaa sen, miten hän osaa sanoa sen niin selkeästi, vaikean nimen, ei kukaan hänen serkuistaan vielä noin pienenä osannut.
Ja taas vastinparina alkukesälle, muisto ja ajatus siitä, että elämä on luopumista, se on elämän ytimessä, se on aina läsnä. Kaikesta pitää luopua. Pitää oppia luopumaan, jo elämän alussa, eikä se koskaan lopu. Enkä tiedä, voiko se olla koskaan helppoa, ainakaan minulle.
Juttelen taas saman ystävän kanssa kuin alkukesästä, samasta aiheesta. Kysyn, miksi tää kaikki on tällaista helvettiä.
Taas häneltä löytyy vastaus, joka täytyy muistaa.
"Koska me ei voida koskaan päättää toisen ihmisen puolesta. Me voidaan vaikuttaa vain itseemme, siihen, mitä me itse tehdään. Toisiin ihmisiin meillä ei ole valtaa."
Se oli ehkä koko kesän kokoava ajatus: elämässä pitää oppia kestämään paitsi luopuminen, myös se fakta, että toisia ihmisiä ei saa toimimaan niin kuin itse haluaisi. Ihmisellä on valta vain itseensä. Vaikka olisi kuinka kiva, että sitä olisi myös toisiin.
Täytyy vain toivoa, että edessä olisi elämänvoimainen syksy.
