Jotenkin ei tää bloggailu ole viime kuukausina ottanut tuulta alleen, ties mistä syystä.
Mutta maratoneista pitää sentään aina kertoa.
Juoksin eilen elämäni kahdennenkymmenennenkolmannen maratonin ja samalla elämäni kolmannen Itsenäisyysmaratonin.
Jo vuosi sitten ajattelin, että olisi tosi hienoa päästä juoksemaan maraton Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna.
Tänä vuonna sitten ilmoittauduin.
Kolme päivää ennen maratonia aloin kärsiä täysin ennenkuulumattomista vatsavaivoista. En ole koko elämäni aikana sairastanut mahatautia kuin yhden kerran, enkä kärsi mistään vatsanvääntelyistäkään kuin joskus kertaluonteisesti. Nytkään kyseessä ei ollut varsinaisesti mahatauti, vaan todennäköisesti sivuvaikutus erään toisen asian vuoksi.
Joka tapauksessa elimistöni oli sekaisin ja kramppasi ja tyhjeni pari perättäistä päivää juuri ihanteellisesti ennen maratonia.
Ajattelin, että nyt on ehkä taas sellainen tilanne, että ei pitäisi lähteä maratonille,
mutta lähdin kuitenkin.
Maratonpäivän aamuna nappasin lupaavasti pari hiilitablettia.
Ajattelin, että voi hyvinkin olla, että en pääse läpi ollenkaan tällä kertaa, mutta ei se estä yrittämästä.
Ajettiin jo tutuksi käyneelle lähtöpaikalle.
Törmättiin ennennäkemättömään ruuhkaan numerolapunhaussa.
Sidottiin kankainen numerolappu, täällä kankainen, toisin kuin missään muualla, ympärilleni. Pukeuduin talvijuoksuvaatteisiin ja hiljaa mielessäni lausuin viimeisen kerran toiveen siitä, että pääsisin tästä läpi, tai että edes selviäisin ilman mitään hirvittävän nöyryyttäviä käänteitä.
Taas kahdeksan reilun viiden kilometrin kierrosta.
Tällä kertaa hyvä juoksukeli: ei liian kylmä, ei lämminkään, ei satanut mitään, ei jäisiä vesilätäköitä tiellä, ei ollut liian liukasta, vaikka vähän saikin jännittää.
Juoksin puoliväliin asti ihan hyvin. Hiilitabletit kai auttoivat jo muutenkin ohi menossa olleisiin vatsanväänteisiin, sillä vatsaan sattui vain alussa vähän. Puoliväliin asti meni hyvin.
Viides kierros alkoi olla tuskainen.
Elimistö alkoi tuntua vaarallisen tyhjältä, siltä kuin energiaa ei olisi jäljellä yhtään, vaikka otin urheilujuomaa ja rusinoita joka kierroksella.
Alkoi tuntua siltä, että näössäkin on jotain häikkää.
Raahauduin vielä kuudennen kierroksen jotenkuten, ja sen lopussa pyysin katsomossa olleilta vanhemmilta Luojan kiitos mukana olleen eväspatukan. Enää vuosiin en ole ottanut omia eväitä mukaan maratonille, nyt jossain kummallisessa ennalta viisauden puuskassa olin ottanut. Nytkään en tietenkään ollut ymmärtänyt, että proteiinipatukkaa voisi pitää oman juoksutakin taskussa, eikä vanhempien autossa.
Seitsemännelle kierrokselle lähtiessä meinasin kääntyä väärään suuntaan.
Proteiinipatukka kuitenkin palautti jonkunlaisen tolkun ja tasapainon.
Sain juostua viimeiset kaksi kierrosta, toisiksi viimeisen varovaisesti, viimeisen kierroksen jo ihan hyvin.
Viimeisellä kierroksella liikutuin siitä, että poikkeuksetta jokainen vastaantuleva kanssajuoksija nosti peukalonsa, ja kukin oman taistelumme keskeltä huudeltiin "tsemppiä, hienosti jaksaa, hyvin menee, hyvää itsenäisyyspäivää!"
Ajattelin, että on meillä hieno maa, ja käsittämättömän hieno maratoonareiden yhteishenki, ja kaikki on niin hienoa. Kaunis aurinkoinen sää, Suomi täyttää 100 vuotta ja minä tulen maaliin itsenäisyyspäivän maratonilta vuonna 2017, ja kaikki on hyvin, mitään kamalaa ei tapahtunut, eikä läpipääsyn esteenä ole enää mikään.
Maalisuoraa ei ollut aurattu, joten en voinut ottaa tavanomaista loppukiriäni. Kahlasin maaliin typerästi lumen seassa, yrittäen tähdätä muiden jalanjälkiiin.
Maalissa sain kuulla, että aikani oli huonoin aikoihin.
Menin suihkuun ja siinä yhteydessä sain kuulla saman asian.
Jäljelle jäi vain ihmetys, mitä näinä vuosina on oikein tapahtunut.
Olen aina ajatellut, että minulle, joka en ole koskaan ollut varsinaisesti urheilullinen, maratonin läpäiseminen on korkein mahdollinen tavoite.
Lisäksi tiedostin maratonille lähtiessä, että kuntoni on nyt normaalia heikompi, ei oikeastaan pitäisi lähteä ollenkaan . Pelkäsin tosissani, että nyt en pääse läpi.
Ja kun lähtöviivalla ajattelemani suurin toiveeni, läpi pääseminen tapahtui,
ainut ajatukseni oli, että olen niin huono, että multa pitäisi leikata kädet ja jalat irti. Kuntoni on rapistunut, olen epäonnistunut, epäonnistunut ihmisenä ja kaikessa mitä teen, kaikessa mitä viime aikoina olen tehnyt ja yrittänyt, ja erityisesti maratoneissa.
Tunne ei ole helpottanut vieläkään.
Mut nyt se on juostu.
Eikä voi kuin toivoa
että ehkä joskus pääsisin irti omasta kohtuuttomuudestani
ja / tai että jossakin olisi vielä toivonpilkahduksia.
Jos ei muuta, niin joskus voin kertoa jollekin, vähintään itselleni, että
minä olen juossut maratonin sinä päivänä, jona Suomi täytti 100 vuotta.
