Kuten joka vuosi, tänäkin vuonna, sama elämänkierto.
Maaliskuu on kuoleman kuukausi, mutta onneksi sitä seuraavat huhtikuu ja toukokuu.
Toukokuu on kuukausista lempein. Toukokuu on ihmiselle hyvä.
Helpompi elämä alkaa huhtikuun lopussa. Joka vuosi tulen ajatelleeksi, onko tällä jotain tekemistä sen kanssa, että olen syntynyt huhtikuun lopussa. Voiko todellakin olla niin, että ihmisen syntymäajalla on jokin merkitys jossakin elämän syvemmällä tasolla? Minun näkökulmastani on niin, että huhtikuun lopusta toukokuun loppuun olen enemmän elossa kuin muina vuodenaikoina.
Palasia tältä ajalta vuodelta 2018:
Tyhjä syli. Odotan jatkuvasti sitä samaa, mitä olen tottunut odottamaan yksitoista vuotta aina erossa ollessamme. Voin melkein tuntea, miten nelijalkainen paras ystävä hyppää syliin. Voin melkein kuulla hänen innostuneet askeleensa, kun hän tulla touhottaa ovelle vastaan. Odotan, että hän tulee. Odotan turhaan. Ojennan käden silittämään ja ottamaan syliin, käsi haparoi pelkkää tyhjää. Etsin jotakin, jokin tärkeä puuttuu, niitä hetkiä on paljon, ja aina vasta jälkijunassa mieleen muistuu, että sitä jotakin ei enää ole.
On jotain muuta.
Oli yksi elämänvaihe, on uusia elämänvaiheita.
Muita koiria muilla pihoilla. Koirat haukkuvat uuden asuinpaikkakuntani melkein kaikilla pihoilla, tänä ensimmäisenä keväänä, jona täällä olen. Kuten jossain totesin, uusi asuinpaikkakuntani on koiranomistajien luvattu maa. Koirat haukkuvat innokkaasti ja juoksevat aitojen vierustoille katsomaan, kun kävelen ohi. Useimmat jo tietävät, kuka minä olen.
Lähipiiriin viime vuosina rantautuneet kaksi koiraa ovat tänä keväänä heittäytyneet yllättävän tuttavallisiksi. Vielä viime vuonna ne eivät välittäneet minusta pätkääkään, nyt ne ryntäävät innoissaan vastaan ja tunkevat syliin, ja kun vain minä yksin jään niitä vahtimaan, ne suhtautuvat siihen kuin kyseessä olisi täysin luonnollinen asiaintila.
Ennenkokematon hetki. Matkustan junalla Helsinkiin. Kirkas kevätilta, Helsingin keskusta, joukoittain ihmisiä. Kävelen siellä yksin, enkä pelkää eksymistä, sillä ne kulmat ovat nykyään minulle tuttuja. Valaistun yhtäkkiä siihen, että tästä on tullut minun elämääni. En olisi ikinä uskonut, että elämäni voi muuttua näin, mutta näin on käynyt. Ajattelen, että ensimmäistä kertaa parhaan ystäväni kuoleman jälkeen olen jollakin oikealla tavalla elämäniloinen.
Mekko. Muutamaa päivää ennen syntymäpäivääni löydän kaupasta täysin sattumalta mekon, josta siinä hetkessä tiedän haaveilleeni salaa koko elämäni ajan.
Mekolla ei ole käyttöä, ei ole tulossa mitään juhlia, eikä sen tyyppisellä mekolla välttämättä olisi edes juhlissa mitään käyttöä.
Koska mulla on synttärit, ja koska tiedän, että kadun ikuisesti, jos jätän tuon mekon nyt ostamatta, enkä sen jälkeen löydä sitä enää koskaan, ostan sen.
Puen sen päälleni, ja sen jälkeen haluaisin pukea sen päälleni joka päivä. (En kuitenkaan kehtaa.) Otatan itsestäni kuvia se päällä. Lataan onnistuneimman kuvan Facebookiin (tietenkin).
Joku hieman ylimitoitetun kohtelias ihminen kommentoi, että kuvassa näkyy vahvana Austen, tai ehkä Brontën sisarukset, heissä enemmän ulottuvuuksia.
Siinä hetkessä tiedän, että tietyllä elämän osa-alueella olen nyt saavuttanut lakipisteen ja voisin sen suhteen kuolla onnellisena.
Sankaruus. Teen tähänastisen elämäni suurimman sankariteon.
Eräänä toukokuun alun yönä huomaan katossa sänkyni yläpuolella hämähäkin. Se on Suomen mittapuulla melko iso, ja siinä se kutoo verkkojaan.
En pelkää ampiaisia, mehiläisiä, koppakuoriaisia enkä muita öttiäisiä.
Sen sijaan hämähäkkejä pelkään kuollakseni.
Valehtelematta elämäni ensimmäistä kertaa olen sellaisessa tilanteessa, että asunnossa ovat vain minä ja se hämähäkki. En voi pyytää ketään toista ihmistä viemään hämähäkkiä pois. En voi olla sen kanssa samassa huoneessa. En voi itse mennä yhtään lähemmäs sitä, kuin nyt jo olen.
Mikään vaihtoehto ei ole toteuttamiskelpoinen.
Koska on yö, teen epätoivoisen ja sanalla sanoen blondin ratkaisun. Roudaan peittoni ja tyynyni toisen huoneen sohvalle, suljen makuuhuoneen oven ja nukun sohvalla loppuyön. Tiedän hyvin, että hämähäkki voi halutessaan milloin tahansa ujuttautua huoneesta toiseen, oli ovi kiinni tai ei. Ainoa keino, jolla voin helpottaa oloani edes hiukan, on kuitenkin nukkua toisessa huoneessa niin, että minun ja kammottavan kahdeksanjalkaisen välissä on suljettu ovi.
Aamulla kammotus on samalla paikalla, kuin yöllä. Samassa kohtaa kattoa, edelleen jotakin kutomassa ällöttävillä koivillaan sätkien.
Mietin koko päivän, mitä voin tehdä.
Hämähäkkiä ei saa tappaa, en ole niin julma. Missään nimessä sitä ei saa imuroida, sillä se on kauhein kuolema, minkä elolliselle voi tuottaa. En halua ällötykselle mitään ylimääräistä kärsimystä. Haluaisin vain, että se ei änkeäisi kanssani samaana tilaan.
Lähin apu on noin 40 km päässä. Reilun puolen tunnin automatkan päässä.
Mietin, kehtaanko soittaa niille kolmelle ihmiselle, jolle olen ajatellut kehtaavani soittaa aina. Isoveli tulee auttamaan aina, ainakin joku heistä tulee.
Nyt totean elämäni ensimmäistä kertaa, että en ehkä kehtaa. Ne nauraa mulle, eikä ne tule. Jospa niillä on parempaa tekemistä. Jospa ne vaikka mieluummin esim hoitaa lapsiaan kuin ajaa pitkän automatkan, jonka aikana hämähäkki parhaassa tapauksessa itse on jo köpötellyt ulos.
Vanhemmilleni kehtaisin soittaa, mutta he ovat ehdottomasti liian kaukana. Edes minä en ole niin itsekäs, että vaatisin muita ajamaan kolmen tunnin automatkaa tällaisen asian vuoksi.
Tulen iltapäivällä kotiin toivoen epätoivoisesti, että ongelma olisi ratkennut itsestään.
Eihän se tietenkään ole.
Siellähän se kammotus edelleen tyytyväisenä kellottelee, samassa kohtaa kuin yöllä.
Ajatus pyyhkäisee mieleni läpi melkein huomaamattomasti ensimmäisen kerran. Torjun sen heti. Ei. Ei ikinä.
Ja sitten realisoin itselleni vaihtoehdot.
1) nukkua toinenkin yö sohvalla tietäen, että hämähäkki pääsee halutessaan minne haluaa.
2) soittaa jollekin (kelle?)
3) viedä hämähäkki ulos itse.
Teen valmistelut ajatellen, että en pysty tähän, mutta aina voi yrittää. Avaan terassin oven, kaivan esiin kirjekuoren ja korkean muovisen mukin. Muki ei saa olla läpinäkyvä, ei missään nimessä.
Harjoittelen mielessäni sen muutaman metrin matkan makuuhuoneesta terassille. En saa kompastua, mikään ei saa mennä pieleen, sen on onnistuttava mahdollisimman nopeasti ja ensimmäisellä yrityksellä.
Kiipeän sängylleni ja hyperventiloin. Hämähäkki on liian lähellä. Hyperventiloin vähän lisää. Haluaisin perääntyä. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miksen perääntynyt.
Saan ällötyksen pyydystettyä mukiin melkein liian helposti. Sinne se vain sujahtaa, ja kirjekuori on päällä, ja sitten tulen alas sängyltä ja syöksyn suorinta tietä terassille. Haluaisin kirkua. En tunne sellaista halua yleensä koskaan, mutta nyt haluaisin kirkua. Pidättäydyn siitä, sillä asun pienellä paikkakunnalla, enkä halua herättää yhtään ylimääräistä huomiota.
Heitän mukin pihalle ja käyn hetken päästä katsomassa sitä. Se on tyhjä.
Vaara on ohi.
Olen selvinnyt mahdottomasta. Minulla on siis mahdollisuuksia tässä elämässä.
