Kiireinen kesä
ilmeisesti, ei ole liiennyt aikaa blogin kirjoitteluun. Nyt se alkaa
olla ohi, joten on aikaa koota yhteen joitakin kesän palasia, olkaa
hyvä.
Touko-kesäkuun vaihteessa
menin monena yöhön hämärtyvänä iltana terassin ovesta ulos ja
ihmettelin. Ensimmäinen kesä uudessa paikassa, nyt se on sitten
edessä. Millainen kesä on täällä? Millainen kesä tästä tulee?
Vasta niinä hetkinä,
ajattelin, mulla oli oikeastaan ensimmäisen kerran aikaa ajatella
sitä, mitä koko kuluneen vuoden aikana oikeastaan on tapahtunut.
Vuodenvaihteessa kaikki muuttui toiseksi yhdellä rysäyksellä, ja
sen jälkeen olen kompuroinut eteenpäin yhdessä ja samassa sumussa,
saanut suorastaan ihmeellisellä tavalla tehtyä kaikki ne asiat,
mitkä on ollut välttämätöntä tehdä, ilman, että olen ehtinyt
pysähtyä ajattelemaan.
Muistan kesän
ensimmäisistä öistä sen, että itkeskelin muutaman kerran siitä
pelosta ja ahdistuksesta, joka aiemmin on jäänyt itkemättä kaiken
välttämättömän keskellä. Muistan myös sen kammottavan
ajatuksen, jota aiemmin en ollut päästänyt mieleeni: ei mun
kuuluisi olla täällä, mun kuuluisi olla jossain muualla. Entä jos
en haluakaan olla täällä? Ja nyt vain olen täällä, joudun
olemaan, halusin tai en.
Muistan myös sen, että
kaikki oli kuitenkin jollain sellaisella tavalla kaunista, kuin vain
kevään ja kesän taitekohdassa voi olla.
Muistan kesästä yhden
selkeän havainnon.
Yhdelle elämäni viikolle
pakkautui hirveä määrä positiivista palautetta. Eri ihmiset
lausuivat mulle toisistaan tietämättä, toisistaan täysin
poikkeavissa tilanteissa täysin erilaisia kohteliaisuuksia, niin
että mulle jäi käteen kamala määrä kauniita sanoja. Minuun
kohdistettiin yhtäkkiä viikkojen edestä positiivista palautetta,
sen verran, että asiaa piti oikein jäädä miettimään.
Useinhan positiivisen
palautteen saaja ilmeisesti tuntee, ja saa tuntea itsensä hyväksi.
On tehnyt jotain oikein. On tehnyt jotain hyvin. On onnistunut
jossain.
Mutta todellisuudessahan
kohdistin ei olekaan
positiivisen palautteen saajassa. Ansio on sen, joka positiivisen
palautteen antaa. Positiivisen palautteen antaja on se hieno ihminen,
joka paitsi huomaa jotain kaunista, myös sanoo sen ääneen. Siinä
on heti kaksi sellaista asiaa, joihin läheskään me kaikki emme
pysty. Itselleni se ainakin on usein liian vaikeaa.
Kesän
paras hetki oli aamupala Tammisaaressa yhtenä lauantaiaamuna
aikaisin. Menimme aurinkoisena päivänä keskustan vanhanaikaiseen
kahvilaan ja otimme aamupalaleivät ja -piiraat ja päälle vielä
leivokset ja saimme santsikupit kahvia ensimmäisten päälle.
Istuimme ulkona kivisten katujen keskellä, ja ihmettelin, milloin
viimeksi olen saanut näin hyvän aamupalan. Tulin koko päiväksi
iloiseksi.
Samana
päivänä toteutin yhden haaveistani ja huristelin veneen kyydissä
Hangon saaristossa. Kävin kahdella majakkasaarella ja päätin, että
tällaiselle mun pitää saada joskus muuttaa. En minä mitään
asuntoa osta, kuten jotkut olettavat ihmisten ostavan, minä hankin
itselleni jonkun torpan saaristosta ja erakoidun sinne aina kesäisin.
Samalla
reissulla poikettiin myös muun muassa Raaseporin linnassa.
Keskikesän
heteillä pyöräilin parina iltana töiden jälkeen lähimmälle
uimarannalle kahdeksan kilometrin päähän. Kävin uimassa, luin
vähän aikaa rannalla, pyöräilin kotiin mekko heitettynä märän
uimapuvun päälle. Tie oli muuten hiljainen, kesätuuli suhisi
korvissa, laajat, kultaisina hohtavat peltoaukeat levittäytyivät
molemmilla puolillani. Ilta-auringon valo oli taivaallisen kaunis.
Tavailin ohikiitävistä kylteistä ruotsinkielisiä tiennimiä ja
ajattelin ensimmäistä kertaa, että täällä on koti,
tänne mä kuulun, kyllä minä
tänne kuitenkin kuulun.
Kohta
sen jälkeen alkoi taas eräänlainen uusi luku elämässäni, ihan
tosta noin vaan ja yllättäen. Jotain sellaista ihmeen kaltaista,
jota vieläkin vain tunnustelen ja tarkkailen kunnioittavan
etäisyyden päästä.
Siitä
kuulette seuraavalla kertaa.
