Etenkään loppuvuodesta 2018 mulla ei juurikaan ollut aikaa
blogin kirjoittamiseen. Aikaa oli liian vähän, tai sitten joku muu asia meni
aina blogin edelle, mutta blogipäivityksiä ei kuitenkaan syntynyt muuten kuin
ideoiksi päähän.
Vuosikoonnille on kuitenkin aikaa, perinteen vuoksi ja koska
uudenvuodenpäivä on vapaapäivä.
Vuosi 2018 koostui aika suurelta osin työstä. Muistan
ajatelleeni elämäni olevan niin tylsää, että mulla ei oikeastaan ole muuta kuin
työ ja joitain yksinkertaisia asioita sen ulkopuolella. Työ on ihan mukava
asia, mutta siihen liittyvistä asioista en halua enkä voi puhua tarkemmin
blogissa. Sen vuoksi tästä vuosikoonnista ei ehkä tule kamalan pitkää. Tiiviimpi
koonti = uhka vai mahdollisuus? Sen päättäköön kukin lukija itsekseen.
Vuoden 2018 ensimmäisenä päivänä tein muuttoilmoituksen.
Vuoden 2018 toisena päivänä menin ensimmäistä kertaa töihin
paikkaan, jossa sen jälkeen olen ollut töissä. Pieni kirjasto, joka silloin
tuntui isolta. Haahuilin hyllyjen väleissä pelokkaana ja kuuntelin ruotsin
kieltä, jota ihmiset siellä puhuvat joka päivä. Tuttu kieli, johon ei
kuitenkaan ollut aiemmissa elinympäristöissä tottunut.
Jouduin opettelemaan Helsingin seudun joukkoliikennejärjestelmän
erilaisine kulkuneuvoineen (juna, bussi, metro, raitiovaunu) ja vyöhykkeineen.
Tunsin itseni sankariksi onnistuttuani ensimmäistä kertaa matkustamaan uudelta
kotipaikkakunnalta vanhalle. Tämä sisälsi 1) lipunoston automaatista, onnistui toisella
yrittämällä; 2) junamatkan lähijunassa, kaikki meni hyvin, 3) vaelluksen
rautatieasemalta metroasemalle, tähän olin saanut askel askeleelta piirretyn ja
kirjoitetun ohjeen insinööriveljeltäni, 3) metromatkan bussien lähtöpaikalle,
ks. edellinen kohta, 4) oikean bussin löytämisen sieltä valtavasta hallista,
joka on täynnä busseja ja 5) bussimatkasta selviytymisen, eli oman paikan
etsimisen kaksikerroksisesta bussista ja stop-nappulan painamisen oikeassa
kohdassa.
Ulkona oli kylmä, asunnossani oli kylmä, työpaikallani oli
kylmä. Onneksi olin juuri saanut joululahjaksi uuden lämpimän takin ja lapaset.
Tammikuussa kotiini ostettiin vielä lämpimämpi peitto.
Tapasin aika paljon uusia ihmisiä. Työkaverit, kokouksissa ja
koulutuksissa ynnä muissa tapahtumissa tavatut henkilöt, asiakkaat. Kättelin,
kättelin, kättelin ja kaikki oli mielessäni yhtä sekamelskaa.
Muutaman viikon töissäolon jälkeen saapui ensimmäinen
ruotsinkielinen asiakas, jonka kanssa en mennyt paniikkiin ruotsin puhumisesta.
Helmikuussa koirani oli luonani uudella paikkakunnalla
viikon ajan. Viikko oli kaunis ja kaikki meni yllättävän hyvin. Kylänraitilla
liikkuvat ihmiset olivat alkaneet näyttää jonkin verran tutuilta, ja koirani
tutustutti minua heihin lisää.
Helmikuusta mieleeni jäi myös elämäni ensimmäinen kokous,
jossa puhuttiin pelkää ruotsia, muissa kokouksissa suomi on ollut valtakieli.
Samassa kokouksessa sain syödä laskiaispullan mantelimassalla.
Helmikuun lopussa osallistuin mummoni syntymäpäiville.
Maaliskuu oli kamalin vuoden kuukausi, kuten aina.
Olin alkanut kärsiä ennenkokemattoman kovista
hengenahdistusoireista. Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna heräsin yöllä
siihen, että hengitykseni ei kulkenut kunnolla, vinkui vain. Onneksi minulla
oli varalla keuhkoputkia avaavaa lääkettä, vaikka en sitä yleensä tarvitsekaan.
Istuin koko aamuyön sohvalla, vedin avaavaa lääkettä ensin puolen tunnin ja
sitten tunnin välein ja kuuntelin ahdistuneena henkeni vinkumista. Onneksi
tilanne helpotti avaavalla lääkkeellä lopulta, ei tarvinnut lähteä
päivystykseen.
Seuraavana päivänä siitä siltin rakkainta koiraystävääni
viimeisen kerran.
Kaksi päivää sen jälkeen, tiistaina 6. maaliskuuta oli
koirani elämän viimeinen päivä.
Olin kiitollinen siitä, että tein silloin kahta työtä, jotka
molemmat olivat mulle uusia ja siksi vaikeita. Toista tein päivisin
asiakaspalvelunaamio kasvoilla, toista iltaisin verkon välityksellä. Huutoitkin
koko sen ajan jota en viettänyt töissä, itkin ja kirjoitin opiskelijoille
verkkokurssipalautetta, ja se oli hyvä, sillä muutenhan olisin vain itkenyt,
enkä tehnyt mitään muuta.
Muutama päivä koirani kuoleman jälkeen muutin asuntoon, jossa
olen siitä lähtien asunut, ja jossa tulen asumaan määrittelemättömän ajan.
Kannoin toista kertaa muutaman kuukauden sisällä vanhempieni ja veljieni kanssa
kaikki kamani kuorma-autoon, ovista ulos ja toisista ovista sisään. Ajattelin,
että jos nyt joku kysyy, miltä minusta tuntuu, tulee romahdus. Onneksi kukaan
ei kysynyt. Kannettiin vaan tavarat ja autettiin kaikessa konkreettisessa, ojennettiin
auttava käsi tarvitsevalle, ei mitään ylimääräistä.
Ostin elämäni ensimmäisen kerran useamman huonekalun ja muuta
rompetta. Viikonlopun sisällä tililtäni kului enemmän rahaa kuin varmaan
kertaakaan elämässäni aiemmin.
Maaliskuun lopulla kävin vuoden 2018 ainoissa hautajaisissa.
Huhtikuussa iloitsin keväästä, lisääntyvästä valosta
ja toivosta, joka alkoi pikkuhiljaa itää. Huomasin, että Helsingin keskustassa
hengailu perjantai-iltana oli minulle jopa aika arkinen homma. Toteutin
haaveeni ja istuin Fazerin kahvilassa syömässä suklaaleivosta palkkapäivän
iltana.
Sain syntymäpäivälahjaksi kahvakuulan, joka on ollut
säännöllisessä käytössä.
Ostin itse itselleni syntymäpäivälahjaksi mekon, jota en ole
käyttänyt vielä kertaakaan. Kyse ei ole siitä, että en haluaisi, vaan siitä,
että en ole päässyt sellaisiin juhliin, joissa sitä olisi voinut käyttää.
Vietin syntymäpäiväni tietysti töissä, päivällä työpaikalla,
illalla tietokoneella.
Toukokuussa vietin vappua vanhempieni kanssa. Ruoka
oli valmista, kun tulin töistä kotiin vappuaattona. Illalla söimme kesän
ensimmäiset mansikat ja joimme kuohuvaa.
Osallistuin työhaastattelutilanteeseen elämäni ensimmäisen
kerran haastattelijan roolissa. Mieleeni on jäänyt tietous siitä, kuinka
huojuvia ja horjuvia roolit ovat. Voisin niin helposti itse olla haastateltava,
se olisi aivan yhtä todennäköistä kuin nyt haastattelijan roolissa olo. Toisin
sanoen, ei koskaan koskaan koskaan pidä asettaa itseään toisen yläpuolelle. Jos
nyt ei tietysti alapuolellekaan.
Osallistuin äitienpäiväviikonloppuna uudessa kotikunnassani
julistetun kotiseutuleivoskilpailun aloittajaistilaisuuteen kunnan edustajana.
Kukaan korkeammassa asemassa oleva henkilö ei päässyt paikalle, mutta minun
tielleni ei asetu mikään, kun on leivoksista kyse.
Toukokuussa mulla oli ensimmäisen kerran aikaa pysähtyä
hetkittäin miettimään, mitä kuluneiden kuukausien aikana oikein on tapahtunut.
Katselin kaunista luontoa uuden kotini ikkunasta ja itkin.
Toukokuun lopussa matkustin Färsaarille, kauneimpiin maisemiin,
joita olen nähnyt, televisio- ja valokuvat mukaan luettuina.
Aloitin kesäkuun juoksemalla maratonin Färsaarilla.
Atlantti kiilteli silmissä kesäkuun auringossa, vesiputoukset kohisivat,
hevoset ja lampaat tuijottivat aitojensa takaa, jylhät vuoret kohosivat
ympärillä. Mieletön matka, ja maalissa sai leivoksia. Mitä sen enempää voi
ihminen toivoa.
Kesäkuussa toinen työni päättyi. Ajattelin olevani nyt
kesälomalla: kesän ajan teen vain yhtä työtä, muuten vietän vapaa-aikaa.
Vietin juhannuksen mökillä ja olin surullinen siitä, että
kaikki muut olivat pariskuntia ja minä vain olen vuodesta toiseen sama surkea
yksinäinen paska, eikä mulla ole enää edes koiraa, niin kuin joillakin muilla
oli.
Heinäkuussa kävimme vanhempieni kanssa kauan
suunnitellulla Itämeren saaristoristeilyllä. Risteily sisälsi pysähdyksen
kahdella eri majakkasaarella, ja mulle tuli sellainen olo, että haluaisin
muuttaa majakkasaarelle. Siellä oli henkinen koti.
Aamulla ennen risteilyä kävimme Tammisaaressa kahvilassa
aamupalalla ja iltapäivällä risteilyn jälkeen kävimme katsomassa Raaseporin
linnaa. Siis hieno päivä.
Sitä seuraavana päivänä tapasin ensimmäistä kertaa sellaisen
henkilön, josta mulle tuli ensi tapaamisella sellainen tunne, että tämän
ihmisen kanssa voisi olla hyvä olla. En muista, että olisin kokenut sellaista
kenenkään toisen kanssa aikaisemmin.
Heinäkuussa pyöräilin ensimmäistä kertaa ympäriinsä
katselemassa paikkakuntaa, jonne vuoden alussa muutin. Löysin joitakin
paikkoja, joista tuli mulle tärkeitä, muun muassa yhden uimarannan. Vein sinne
myös uuden ihmiseni, kun hän tuli ensimmäistä kertaa käymään luonani.
Heinäkuun lopussa pidin ne pari kesälomapäivää, jotka mulla
oli. Vietin ne vanhempieni kanssa kotimaanmatkailulla, joka oli sovittu jo
kesän alussa. Parhaiten mieleeni jäivät karhut Kuusamossa ja Kalajoen
hiekkarannat, jonne pitäisi päästä pidemmäksi aikaa.
Elokuussa ajoin autoa ensimmäistä kertaa yli kuuteen
vuoteen. Ei, en omasta halustani. Suhtauduin siihen ensin vitsinä, sitten
kuolemanpelkoisesti, mutta toinen ihminen oli järkähtämätön, istuin kuskin
paikalle ja auto nytkähti liikkeelle ja ajoin, uin kylmässä hiessä ja huusin ja
hyperventiloin mutta ajoin, ja siitä lähtien olen ajanut autoa silloin tällöin.
Taivas ei ole rajana, kun alkaa tapahtua.
Uusi ihmiseni kömpi viereeni yhtenä harvinaisena,
kammottavana krapula-aamunani ja kysyi, olisinko jo parisuhteessa hänen
kanssaan. Vastasin, että olisin. Elokuusta lähtien olen siis voinut sanoa olevani parisuhteessa sen sijaan että olisin sinkku, jos sitä
on kysytty. Kukaan ei oikeastaan kyllä ole kysynyt.
Elokuun lopussa tapasin väitöskirjaohjaajani ensimmäistä
kertaa tänä vuonna ja pistettiin hösseliksi aikataulujen suhteen. Yhden työn
loma oli ohi.
Syyskuussa aloin muuttua huonontuuliseksi kahden
vaativan työn ja taas muuttuneen elämäntilanteen puristuksessa. Syyskuussa
parasta oli viikonloppu lapsuudenkodissa uuden ihmiseni kanssa, yhtä aikaa niin
tuttua ja rakasta ja niin uutta.
Syksyn aikana näytin edellä mainituista syistä uudelle
ihmiselleni kaikki huonoimmat puoleni ja ihmettelin, kun hän ei juossut
karkuun. Niin että jos sitä yleensä sanotaan rakkauden olevan alkuvaiheessa
hulluutta ja huumaa ja sitten pidemmän päälle alkaa paljastua huonoja puolia,
niin minun osaltani se ei ole pitänyt paikkaansa. Ensimmäiset tapaamiset osaan
ehkä vielä näytellä mukavaa, mutta viimeistään sitten oma kamala itseni
kuoriutuu esiin.
Tästä syystä ajauduin loppuvuodesta lukemaan myös joitakin opaskirjoja
muun muassa parisuhteessa onnistumisen ja oman itsen kanssa selviämisen
suhteen. En ole harrastanut tällaisten oppaiden lukemista juurikaan aiemmin
elämässäni. Nyt se tuntui ensimmäistä kertaa tarpeelliselta. Saa nähdä,
onnistunko yhtään missään paremmin niiden lukemisen jälkeen. Vielä en ole havainnoinut
tuloksia.
Syyskuun lopussa ajoin elämäni ensimmäistä kertaa autolla
yksin pitkän matkan. Se oli epätodellisen tuntuista.
Lokakuussa ammuin elämäni ensimmäisen kerran
jousipyssyllä. Se oli mukavampaa ja kiinnostavampaa kuin etukäteen osasin odottaa.
Juoksin maratonin Hangossa ja se oli hieno kokemus. Ainut
harmin aiheeni on, että vuoteen 2018 ei mahtunut enempää maratoneja.
Kävin myös kirjamessuilla ja näin siellä ensimmäistä kertaa
livenä väitöskirjani kannalta merkittävän henkilön.
Saatoin loppuun yhden työosuuden toisen työni osalta. Tuntui
siltä, että fyysinen terveyskin kärsi jo siitä stressin määrästä.
Marraskuussa mokailin autolla ajaessa vaikka mitä,
ihan vain esimerkkinä peruutin auton tolppaan pimeässä, mutta jatkoin ajamista
silti.
Parasta marraskuussa oli yksi lauantai-ilta Vantaan Flamingon
K18-kylpyläpuolella. Kuumavesialtaan reunalla sai hienostuneesti siemailla
drinkkejä, veden alla soi hiljainen musiikki, saunaan sai mennä
pariskunnittain. Ajattelin, että ilta oli koko siihenastisen elämäni
romanttisin. Jokaisen ihmisen pitäisi saada kokea se. <3 <3
Marraskuun lopussa asuntooni tuotiin muovinen joulukuusi ja
jouluvalot. En tehnyt sen eteen itse mitään.
Joulukuussa availin kahden suklaakalenterin luukkuja,
sillä maailmasta löytyy ystävällisiä ihmisiä, jotka ostavat mulle kaksi, kun en
itse saa ostettua yhtään.
Töissä oli stressiä ja vapaa-ajallakin jotain stressiä, mutta
koska joulunalusaika on ihmisen parasta aikaa, mikään ei tuntunut niin
kamalalta. Sain stressin takia itkua vääntävän työkaverinkin nauramaan
pitämällä yhden päivän tonttulakkia päässäni. Niin pienestä voi ihmisen ilo
olla kiinni.
Vietin elämäni ensimmäisen kerran itsenäisyyspäivän ja
jouluaaton poissa lapsuudenkodistani. Itsenäisyyspäivänä pistin pöytään punaiset
servietit, kokkasin ruuaksi ensin riisipuuroa ja sitten
porsaansuikalekastiketta keitetyillä perunoilla ja jälkiruuaksi söimme kaupan
sacher-kakkua, tryffeileitä ja liköörikonvehteja. Katsoimme Tuntemattoman
sotilaan uudemman elokuvaversion. Takapihallani juoksenteli koira, voi minkä
tyhjyyden se on sydämessäni täyttänyt.
Vietin yhden elämäni parhaista jouluista, joka ei kuitenkaan
sellaisenakaan ollut mikään kiiltokuva, vaan onnellisuuden lisäksi aika paljon
itkua ja negatiivisia tunteita. Ja ehkä juuri siksi täydellistä. Siitä
haluaisin kirjoittaa vielä lähiaikoina enemmän.
Uudenvuodenaattona katselin hienon ilotulituksen, elämäni
ensimmäistä kertaa pystyin katsomaan sellaista kotipihalta. Pidin kädestä
kiinni toista ihmistä, ja jossain vaiheessa joku pikkulapsi hiippaili
lähellemme, kurkkasi meitä ja juoksi karkuun, kun katseemme kääntyivät häneen.
Ajattelin, että se oli vähän kuin minä, jos olisin voinut katsella itseäni
tässä hetkessä ulkopuolelta, sanotaan nyt vaikka vuosi tai puoli vuotta sitten.
Ei uudenvuodenlupauksia tänä vuonna.
Ei odotuksia, sillä eivät odotukset toteudu.
Toiveena se, että vuoden kuluttua kaikki olisi yhtä hyvin
kuin nyt.
Lopetuksena tulevaisuuden toive blogista:
kirjoitan lähiaikoina ainakin perinteisen kirjavuosipostauksen
ja lisäksi haluaisin kirjoittaa vähän lisää joulusta ja
rakkaudesta
mutta katsotaanpa, tuleeko niistäkään enempää kuin ideoita.
Onnen kokemuksia jokaisen lukijan vuoteen 2019! Toivottavasti
olet mukana myös tänä vuonna.
