Blogi jatkuu taas. Saa nähdä, onko vielä lukijoita. On todennäköisesti turha pyydellä anteeksi pitkää bloggaustaukoa. Siihen on useampi hyvä syy. Sanon vain, että blogi jatkuu myös tulevaisuudessa, joko säännöllisemmin tai vähemmän säännöllisesti.
Kuluneina viikkoina olen kokenut ennenkokemattoman asian,
joka siis vaatii blogikirjoitusta, kaikista taukoon johtaneista syistä huolimatta.
Lähdin entisestä, lähden kohti uutta,
eikä se tunnu minusta miltään muulta kuin hyvältä.
Olen kirjoittanut myös blogissa siitä todelliseksi vaivaksi luonteessani käyneestä seikasta, että kaikenlaiset lähtemiset ja viimeiset kerrat ovat minulle aivan liian hankalia. Paljon hankalampia, kuin ajattelen niiden kuuluvan olla. Luulisin, että paljon hankalampia, kuin niin sanotuille keskivertoihmisille. Uskaltaisin jopa väittää, että lähtemiset ja viimeiset kerrat ovat koko elämäni ajan tuottaneet minulle kohtuutonta mielipahaa.
Se, että joku loppuu. Jokin asia, jokin ajanjakso. Että olen jossain viimeistä kertaa. Että näen jonkun viimeisen kerran, ainakin siinä asemassa, jossa olen tottunut hänet näkemään. Ihan sama, kuinka suuresta tai pienestä asiasta on kyse.
Päiväkodissa itkin joka kerta, kun joku lapsi tai hoitaja oli viimeistä päivää töissä, olin sitten ikinä vaihtanut kyseisen ihmisen kanssa sanaakaan.
Oli murhenäytelmä, jos minulle tärkeä päivähoitaja tai myöhemmin vaikka kouluavustaja oli viimeistä päivää töissä.
Jokaisen kouluvuoden lopussa tunsin haikeutta, vaikka samat luokkakaverit ja usein samat opettajatkin odottivat parin kuukauden päässä.
Sellaiset siirtymät kuin ala-asteen loppuminen, peruskoulun päättyminen, ja hyvänen aika, ylioppilaaksi valmistuminen olivat minulle kauhistuttavan surullisia, vaikka kaiken pinnalla piti olla ja olikin ilo.
Aikanaan vanhempien luota muuttaminen opiskelupaikkakunnalle oli ehkä tähänastisen elämäni suurin maanjäristys.
Jokaisen opiskeluvuoden lopussa oli haikeaa sanoa heippa opiskelukavereille, joiden kanssa hajaannuimme kesäksi kuka minnekin.
Jos olin kyläilemässä sukulaisillani viikon verran, itkin pois lähtiessä salaa. Kun vaikka kesällä vietin pari viikkoa vanhempieni luona, itkin lähtiessäni takaisin opiskelupaikkakunnalle.
Aikuisena en ole enää itkenyt avoimesti, ainakaan aina. Osaan pyyhkäistä pari kyyneltä salassa tai pitää itseni koossa, kunnes pääsen katseilta suojaan.
Puolitoista vuotta sitten jouduin tekemään elämässäni muutoksen, joka merkitsi minulle puhdasta, alkukantaista ja syvältä koko elimistön pohjasta lähtevää kauhunhuutoa.
Jouduin yhtäkkiä vajaan parin viikon varoitusajalla jättämään paikan, jossa olin asunut seitsemän vuotta, ja muuttamaan kauas, paikkakunnalle, joka oli kaukana kaikesta ja kaikista minulle tärkeästä. Tein sen, koska se oli järkevin ja paras ratkaisu silloin, enkä jättäisi sitä tekemättä edelleenkään. Uudelle paikkakunnalle, vieraiden ihmisten sekaan, uuteen työhön, kauas kaikesta tutusta muuttaminen oli kuitenkin, kaikista monen monituisista positiivisista puolistaan huolimatta kamalaa.
Koska kaikki tapahtui silloin niin rytinällä, vasta lähes puolen vuoden kuluttua aloin todella ajatella, mitä kaikkea oli tapahtunut ja aloin olla surullinen.
Se oli kuitenkin sellaista kamaluutta ja surua, jonka kaikki ymmärsivät. Se olisi ollut rankkaa kelle tahansa.
Se ymmärrettiin luultavasti paremmin kuin esimerkiksi se, että itken, kun en enää näe ihmistä, jonka kanssa en muutenkaan viettäisi aikaa.
Tämän kesän kynnyksellä sitten kuitenkin, ennenkokematon, järisyttävä hetki.
Lähden tietäen, että tämä on parasta mitä voi olla.
Tiedän, että kaikki ei tule menemään kivuttomasti, asiat eivät ole koskaan pelkästään helppoja ja mukavia. Aina tulee vaikeuksia, kaikessa on huonoja puolia. Ja silti. Lähden jokaiselta kannalta katsottuna hyvillä mielin. Lähdön hetkessä tiedän, että juuri näin on hyvä, tämä on parasta, mitä minulle voi tapahtua. On ihmeellistä saada kokea tällaista.
Kerroin esimiehelleni, että lähden, ja olin helpottunut.
Kerroin kahdelle lähimmälle työkaverilleni, että lähden, ja se oli ainut vaikea juonne lähtemisessä, ainut kerta, jona pala nousi kurkkuuni.
Viimeisenä iltana reilun vuoden kotinani toimineessa asunnossa aloin ajatella kaikkea sitä, mitä on tapahtunut ennen tätä, ja aloin itkeä. Itkin, itkin, itkin, niin paljon, että seuraavana aamuna jouduin hauduttamaan silmiäni jääpussien alla. Olinkin ehtinyt ihmetellä, eikö itkuvaihetta tule ollenkaan.
En kuitenkaan itkenyt lähtemistä tai viimeisen kerran tunnetta,
vaan sitä kaikkea, mitä oli tapahtunut ennen tätä pistettä.
Kuinka aikanaan kylmänä ja pimeänä sydäntalven ajanjaksona tulin tänne, kuinka silloin olin vielä koiranomistaja ja rakas koirani oli osa tätä kaikkea. Kuinka alkukantainen kauhunhuuto kuukausien kuluessa pikkuhiljaa laimeni ja muuttui jopa toiveikkaaksi ja jollakin tapaa onnelliseksi elämäksi. Kuinka hyvin aloin tulla toimeen lähimpien työkavereiden kanssa, kuinka paljon olen heidän kanssaan jakanut. Kuinka monta asiaa olen tehnyt ja oppinut elämäni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa, ja mitä sieltä voin viedä mukanani uuteen.
Viimeisen työpäiväni jälkeen poljin pyörällä kilometrin matkan kotiin. Tarakalla kassi, olalla täysi käsilaukku, kädessä kukka-amppeli ja lahjakassi. Pyörä huojui puolelta toiselle ja olin melko epävarma siitä, selviänkö matkasta. Pyörän eturengas töksähti useampaan monttuun kotimatkaani kuuluvalla tienpätkällä, joka ei ole priimakunnossa. Ajattelin, että tätä en ainakaan tule ikävöimään.
Odotin koko illan, että suuri itkun- ja surunpurkaus vyöryisi ylitseni, mutta niin ei käynyt.
Mitä pidemmälle ilta kului, sitä varmemmaksi päinvastoin tulin siitä, että asiat ovat nyt käsittämättömän hyvin. Uuden aloittaminen on vaikeaa, mutta saan aloittaa uuden joutumatta miettimään yhtäkään jossittelevaa ajatusta siitä, olisiko sittenkin pitänyt sitä tai tätä.
Siitä, miten asiat ovat sitten sujuneet, saatte lukea lisää myöhemmin.
