Keksin tämän otsikon jo aikaisemmin omaksi rohkaisukseni. Lopulta se ei osoittautunut kaikkein kuvaavimmaksi. Koetin keksiä parempaa otsikkoa, mutta en keksinyt, joten riittäköön, että hitaus Hämeessä oli pyrkimys.
Jo pari vuotta olen pohtinut maratonin juoksemista Hämeenlinnassa. En loppujen lopuksi oikein tiedä, mistä se ajatus on tullut. Olen käynyt Hämeenlinnassa vain harvoin, enkä oikeastaan tunne minkäänlaista kiintymystä sitä kohtaan. Ajattelen kuitenkin, että se on kaunis kaupunki. Nykyään siellä jopa asuu muutama minulle erityisen tärkeä ihminen. Se on ihan sopivan matkan päässä paikoista, joissa yleensä oleilen.
Tänä vuonna sitten päätin, että nyt on tullut Hämeenlinna-maratonin vuoro. Kaikenlaisten jo toteutettujen pohdintojen jatkeeksi.
Kesän alussa kävin katsomassa, milloin pitää ilmoittautua, jos sinne aikoo. Huomasin, että tapahtumaan oli hintaportaat: mitä aiemmin ilmoittaudut, sitä halvemmalla selviät. Huomasin samalla, että voimassa oleva hintaporras on voimassa vielä jonkin aikaa. Päätin, että ilmoittaudun vasta myöhemmin. Siltä varalta, jos jotain vaikka tapahtuu, enkä pääsekään lähtemään.
Viimeisenä halvemman hintaportaan voimassaolopäivänä kävin sitten ilmoittautumassa. Rehellisesti sanoen ajatukseni oli puhtaasti se, että mua ei yhtään kiinnostaisi lähteä, mutta koska tätä nyt on jo suunniteltu, niin kai mä sitten ilmoittaudun. En tiedä, mistä sellainen asennevamma oli ilmaantunut.
Juoksuharrastus takkuili koko kesän. Ensin pidin taukoa toukokuun puolivälissä juostun maratonin jälkeen, sitten tuli liian kovat helteet. Heti helteiden hellitettyä sairastuin ennenkokemattomaan kurkkukipuun ja yskään, joka ei meinannut mennä ohi. Se ei rajoittanut elämää kohtuuttomasti muuten, mutta se esti hengästyttävän juoksutreenaamisen. Odotin kaksi viikkoa turhaan, että kurkkukipu ja yskä menisivät ohi itsestään. Sitten menin lääkäriin ja sain kymmenen päivän antibioottikuurin. Kuuri alkoi auttaa parissa päivässä. Sain siitä kummallisen motivaatiopuuskan ja kävin jopa ostamassa uudet juoksulenkkarit.
Hämeenlinna-maratoniin ei ollut enää kuin pari viikkoa aikaa. Helteet iskivät taas. Kuntoni tuntui kahden viikon köhimisen jälkeen täysin menetetyltä. Uudet juoksulenkkarit ja lähestyvä maraton innostivat kuitenkin lähtemään kevyille hölkkälenkeille muutamana aamuna ennen seitsemää, pahimman kuumuuden laskeutumista. Tunsin aamulenkeistä suunnatonta ylpeyttä, sillä sellaisiin en ole kyennyt koskaan aikaisemmin elämässäni.
Ne muutamat hölkkäharjoitukset kuitenkin ilmaisivat minulle myös, että kuntoni ei ollut kohdillaan.
Muutamaa päivää ennen Hämeenlinna-maratonia mietin vakavissani, pitäisikö sitten jättää menemättä.
Koska suuressa osassa elämäni asioista minun on vaikea päästä lopulliseen kyllä- tai ei-johtopäätökseen, jäi maratonin väliinjättöajatuskin vähän kuin roikkumaan, kunnes tuli viimeinen päivä ennen maratonia, ja siinä vaiheessa tein päätöksen.
Lähden, juoksen hiljaa ja rauhallisesti, juoksen sen verran, minkä kykenen.
Viimeisenä iltana ennen maratonia söin hyvän aterian. Maratonpäivän aamuna minulle valmistettiin aivan mahatava aamiainen. Viime hetken valmistautuminen sujui siis harvinaisen hyvin.
Silti vielä lähtöpaikalla, juoksukamat päällä ja numerolappu rinnassa,
vallitseva tunteeni oli laimea ärtymys.
Ei huvita, ei kiinnosta. Olispa tää jo ohi. Kun tää on ohi, en halua enää pitkään aikaan tähän tilanteeseen.
Olin huolissani, sillä yleensä jonkinlainen innokkuus juoksua kohtaan tulee viimeistään lähtöviivalla. Nyt se ei tullut.
Lähdin juoksemaan muiden mukana. Jostain tuli rytmi, jonka ajattelin itselleni vähän liian kovaksi vauhdiksi. Silti se tuntui minulle sopivalta rytmiltä. Päätin, että juoksurytmiin pääseminen on tärkeintä, vauhtia voi säädellä myöhemminkin, jos siltä tuntuu.
Ärtymys säilyi kymmenenteen kilometriin asti, sitten se vähän heikkeni.
Maisemat olivat todella kauniit. Vanhaa kaupunkia, vettä, järven rantaa. Hämeenlinna torneineen, puusiltoja, tykkejä. Puistoa, metsää ja niittyä. Reitti ulkonäöllisesti saa minulta täydet pisteet.
Muuten mieleeni jäi valitettavasti lähinnä negatiivisia asioita. En tiedä, johtuiko se enemmän lähtökohtaisesta mielentilastani vai tapahtumasta, mutta en oikeastaan tiedä, onko sillä väliäkään. Tässä muutamia valituksen aiheitani:
Opastuksen olisi pitänyt olla paljon selkeämpää. Emme meinanneet löytää numeroidenhakupaikkaa, vaikka mukana oli karttojen ja paikkatiedon asiantuntija -äitini. Tietoa numerolapunhakupaikan sijainnista ei löytynyt nettisivuilta kaivamallakaan, vaikka minä puolestani olen tiedonhaun asiantuntija. Seuraava haaste oli lähtöpaikan löytäminen. Onneksi se ei ollut kaukana kisakansliasta, joka lopulta löytyi muita juoksijan näköisiä seuraamalla.
Maratonin opasteet ja opastajat olivat sellaisia, että aloin sen takia jossain vaiheessa itkeä. Voin kertoa, että siinä vaiheessa, kun ihminen on juossut melkein kolmekymmentä kilometriä, ei enää jaksa keskittyä pohdiskelemaan risteyksessä, minne täysmaratoonarin pitäisi tässä vaiheessa kääntyä, jos kympin nuoli on tuonne, puolimaratonin tuonne, ja maratonista ei oikein ole tietoa. Siinä vaiheessa opasteiden pitää olla niin selkeät, että maratonista seonnutkin ihminen ymmärtää ne. Huonossa tilanteessa ollaan siinä vaiheessa, jos liikenteenohjaajakaan ei osaa auttaa. Sellaista tilannetta en ole kokenut ikinä ennen, nyt sen koin.
Opasteiden suhteen ajatus näytti olevan se, että kyllähän te tiedätte, miten täällä pitää juosta, kun tää reitti on sama kuin aina ennenkin. Jos ette oo olleet täällä ennen, niin ei teidän tarvi tänne tullakaan.
Juoksun jälkeen päätin mennä suihkuun siinä tapauksessa, jos löydän suihkun. Yllättävää sinänsä, mutta suihku löytyi ongelmitta. Maratonia seuraavana päivänä huomasin nettisivulta, että juoksijoille olisi ollut tapahtuman jälkeen keittolounas tarjolla, mutta maaliin tultuani kukaan ei maininnut siitä enkä huomannut mistään, että sellaista olisi ollut.
Huoltopisteet. Huoltopisteet olivat niin pieniä, että jos muutama juoksija osui niille yhtä aikaa, juoma loppui tai juomaa oli vaikea päästä ottamaan. Lähempänä kolmeakymppiä ei tunnu kivalta hamuta urheilujuomaa pöydältä ja saada käteensä vain tyhjiä mukeja. Note to self: osta vyölaukku ja ala kuljettaa mukana omia eväitä, jos vielä joskus haluat maratonille.
Kanssaihmiset. Jalankulkijoita, autoilijoita ja pyöräilijöitä ei kiinnostanut maratoonareitten suoritus. Isoimmissa risteyksissä autot pysähtyivät liikenteenohjaajien viittomiin, mutta siinäkin ilmeisen vastentahtoisesti ja tööttäillen. Pieniltä teiltä autot kurvasivat vahvemman oikeudella eteen, kun liikenteenohjaajia ei ollut. Pyöräilijät kilkuttelivat kellojaan, vaikka juoksin tien reunaa, ilmeisesti heitä olisi pitänyt väistää ojan puolelle, kun heitä meni siinä kaksi rinnakkain. Ihmiset huutelivat terasseilta ja ohi pyöräillessään kysymyksiä, kuten "paljonko oot juossu?", "ootko täys- vai puolmaratoonari?", "monesko kierros sulla on menossa?"
Minun yksiselitteinen mielipiteeni on, että jos haluatte huudella, niin huudelkaa toki, mutta älkää ainakaan loppupuolella odottako vastausta.
Hyviä asioitakin oli, totta kai.
Kannustuksen arvo on mittaamaton. On vaikea kuvailla, miten suuri merkitys on sillä, että joku tuntematon puiston penkillä istuja tai ohikulkija sanoo yhden pienen "hyvä" - tai "tsemppiä"-sanan tai nostaa peukaloaan, tai vaikka vain hymyilee ystävällisesti. Arvostan jokaista pienintäkin kannustamaan pyrkivää elettä, nostan hattua jokaiselle tällaiselle ystävälliselle ihmiselle.
Kun matkaa maaliin oli neljä kilometriä, juttelin toisen maratoonarin kanssa. Hän kysyi, saako hän kysyä, minkä ikäinen olen ja monesko maraton tämä on minulle. Sen jälkeen hän kysyi, minkä ikäisenä olen juossut ensimmäisen maratonini. Reaktiot kaikkiin näihin vastauksiini olivat ihailua osoittavia.
Tunsin ensimmäisen ja ainoan kerran hienoista ylpeyttä. En ollut pitkään aikaan ajatellut asiaa, mutta siinä hetkessä, luvut ääneen sanoessani ajattelin hetken itsekin, että no niinpä, kyllä mä olen aika hyvä.
Enemmän kuitenkin tässäkin nostan hattua toisen ihmisen ystävällisyydelle ja hänen lahjoittamilleen rohkaiseville sanoille. Kaikki voivat sanoa kaikenlaista toisille, mutta läheskään kaikista ei ole kehumaan ja kannustamaan toisia.
Maaliin tultuani sain huomata, että aikani ei ollut hitain mahdollinen, vaan minun mittapuullani jopa ihmeellisen hyvä. Vaikka 10 kilometriin asti ärsytti ja viimeistään 25 km jälkeen jalat tuntuivat puupökkelöiltä.
Sitten se oli ohi, tuskaisen taipaleen jälkeen. Olen jälleen yhtä maratonkokemusta rikkaampi. Olen kokenut maratonin Hämeenlinnassa.
Ja P.S. Olen kokenut myös, miltä tuntuu matkustaa maratonin jälkeen tunnin matka moottoripyörällä yhdeksän asteen lämpötilassa ja tuulessa. Se oli hyvä päätös päivälle!
Jääkäämme odottamaan, löytyykö mulle joskus taas maratoonailemisen ilo.
