Edellisen postaukseni aiheesta ei ole päästy eroon.
Tapahtumat on peruttu, juhlat on peruttu, julkiset tilat on suljettu. Toisaalla lomautetaan, toisaalla perutaan kesälomat.
Poikkeustila alkoi maaliskuussa. Se jatkui huhtikuuhun. Se jatkuu vappuun. Se jatkuu kesään ja sen yli. Se jatkuu ensi jouluun. Se jatkuu kolme vuotta.
Jatkuuko se vuosikymmeniä?
Jatkuuko se tästä eteenpäin aina?
Minäkeskeisen sometuttuni useita kertoja päivässä päivittyvien somejulkaisujen aihe pysyy ajasta aikaan samana. Aihe on edelleen "m i n ä, minä, minäminäminä".
Poikkeustilan luomat ajatuskulut muistuttivat mieleeni ajan muutama vuosi sitten. Vuoden mittaisen ajan, jolloin minulla ei ollut mitään kiinnekohtaa tässä maailmassa ja jokaisen perheen ulkopuolisen ja välillä sisäpuolisenkin ihmisen kohtaaminen tuntui vihollisen kohtaamiselta.
Asiat ovat muuttuneet siitä niin paljon, että tämän ajan tunnelma aiheutti oikeasti takauman.
Sen ajan ja tämän ajan epätoivossa ei periaatteessa ole mitään samaa, sillä tämä koskee koko ympäröivää maailmaa.
Jotain samaa niissä kuitenkin on, ja sen varjolla voin yrittää kurottaa kohti sitä epätoivoa, jota liikkuu niiden onneksi useiden ihmisten päässä, joiden maailmaan mahtuu muutakin kuin he itse.
Epätoivo on lamauttavaa. Se saa kysymään, mitä väliä millään on. Se saa kaiken näyttämään siltä, että loppua sille ei ikinä tule. Se saa rajaamaan elämää itsesuojeluvaistolla jonnekin todellisuuden tuolle puolen, jossa uutisia katsotaan korkeintaan kerran päivässä ja pahimmalta vain suljetaan silmät.
Itselleni epätoivo visualisoituu viruksen kuvaan, jota näinä aikoina ei voi välttyä näkemästä, jos avaa telkkarin.
Virukset ja bakteerit, piikikkäät pallot.
Olen aina tuntenut sydänjuuria myöten raastavaa kuvotusta, kun näen sellaisen kuvan. Ensimmäisen kerran näin sen yläasteaikana. Elin kauden, jona pesin käsiä aivan liikaa tietäen, että silti en voi suojautua niiltä.
Miljoona mikroskooppisen pientä kuvottavaa viruspalloa leijailee ympäriinsä ja pesiytyy iholle ja ui keuhkojen pehmeisiin pintoihin ja kaivautuu niihin. Viruspallopilvet leijuvat ympärillämme ja pompahtelevat joka paikassa. Tulen huonovointiseksi pelkästä ajatuksesta, aivan sama, kuinka pesen ja desinfioin.
Siksi, sen vuoksi,
tämä postaus on omistettu iloisille asioille.
Niille iloisille asioille, joita edelleen on, joita on koko ajan ollut, joita aina on, joita ainakin tähän mennessä jokaisessa tilanteessa on aina ollut.
Maaliskuussa, tämän kaiken alussa, ajoimme lempi-ihmiseni kanssa autolla moottoritiellä. Minä olin apukuskin paikalla. Ajoimme toisen auton rinnalle. Lempi-ihmiseni mainitsi, että viereisessä autossa on lapsi kyydissä. Kurotuin vaistomaisesti katsomaan, ja täsmälleen samaan aikaan viereisen auton takaikkunassa turvaistuimesta kurottuivat lapsen kasvot katsomaan meidän autoomme.
Ajoimme heidän ohitseen. Vilkutimme toisillemme, turvaistuimen matkustaja meille ja me hänelle.
Päivänä, jona Uudenmaan raja suljettiin, lempi-ihmiseni oli töissä rajan toisella puolen ja joutui siis ensimmäisten joukossa rajatilaan.
Samana iltapäivänä ns. anoppini soitti minulle kesken työpäiväni. En huomannut sitä ajoissa, sillä työpäivän aikana pidän useimmiten oman puhelimeni äänettömällä. Huomasin sen jälkijunassa ja pelästyin kamalasti, että nyt jotain on sattunut, ei tuo ihminen ole minulle koskaan soitellut työpäivinä. Tämän täytyy liittyä rajojen sulkuun, nyt se työmies on jossain rajalla pidätettynä ilman puhelinta ja minun pitää tehdä jotain.
Onneksi heti perään tuli selittävä viesti. Tärkeä asia oli: "tykkäätkö vihanneskeitosta?"
Vastasin "tykkään!" ja samana iltapäivänä sain syödäkseni vihanneskeittoa.
Samana iltapäivänä postilaatikkooni tuotiin kaksi suklaalevyä. Se sai minut pysähtymään yksittäisten ihmisten hyvien tekojen ihmeen äärelle.
Työterveys, jonka piiriin kuulun, on ohjeistanut ne tavanomaiset asiat liittyen käsien huolelliseen ja usein toistuvaan pesuun, oikeanlaiseen aivasteluun ja yskimiseen, matalan kynnyksen kotiin jäämiseen flunssaoireisena, etätöiden tekemiseen, turvavälien pitämiseen ja niin edelleen. Tällä viikolla työterveydestä tuli kaikille myös toinen ohjeistus. Se sisälsi muun muassa seuraavia osioita: muista pitää tauot myös etätyöpäivinä, katso tästä ohjeet ergonomiseen työskentelyyn, huolehdi, että työt jäävät työpisteelle ja vapaa-ajalla teet jotain sinulle mielekästä, vältä kaikkea ylimääräistä kuormitusta, käänny herkällä kynnyksellä esimiehen ja työterveyden puoleen, yhteystiedot eri tahoille löydät tästä.
Mielestäni jokaisen pitäisi saada tavanomaisen ohjeistuksen lisäksi myös tuo ohjeistus.
Pitkänäperjantaina tein vuoden ensimmäiset trampoliiniloikat.
Lankalauantaina teimme ensimmäisen pidemmän moottoripyöräajelun. Tuuli kovasti. Pidemmän päälle tuli kylmä. Pelkäsin henkeni edestä aina, kun vauhti oli yli 80 km / tunnissa.
Ajoimme yhdeltä Uudenmaan paikkakunnalta toiselle. Minun nykyisellä kotipaikkakunnallani, kulttuurielämyksistään tutulla rantatiellä tunsin ennenkokematonta onnellisuutta siitä, että tänne minä kuulun. En ikinä kokenut kuuluvani syntymäpaikkakunnalleni, jossa elin elämäni ensimmäiset 19 vuotta. En saavuttanut kuulumisen tunnetta myöskään opiskelupaikkakunnallani, jossa suoritin ammattiin pätevöittävät tutkintoni, sain ensimmäiset oman alan työpaikkani ja jossa asuin yli seitsemän vuotta. En ehtinyt kunnolla juurtua ensimmäiseen kuntaan, josta sain vakituisen työpaikan.
Nyt olen asunut kohta kymmenen kuukautta paikkakunnalla, josta päädyin myös ostamaan asunnon, ja moottoripyörän selässä tuuli korvissa ulvoen pääsiäisviikonloppuna ajattelin ensimmäistä kertaa, että tänne kuulun.
Viime viikonloppuna menimme suosikki-ihmiseni kanssa samanlaisiin takkeihin pukeutuneina tekemään halkotöitä, ja seuraavana päivänä siitä suosikki-ihmiseni, joka ennen tapaamistamme ei ollut ikinä kuullut Juha Itkosesta, tunnisti oma-aloitteisesti telkkarissa vilahtaneen Juha Itkosen. Ajattelin, että nämä asiat jäävät mieleeni suhteestamme keväältä 2020, jolloin jouduimme vallitsevan tilanteen vuoksi eristäytymään kaikista muista.
Myöhemmin haluan muistaa myös tietynlaisen rauhan.
Viitaten alussa mainitsemaani epätoivoon. Ajatukseni vuosia sitten ja ajatukseni nyt on epätoivon edessä sama.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Mitä voit tehdä, jos päätät olla olematta sinnikäs? Vastaus: elää hetken kerrallaan.
Tämä on aikaa, jona paljoakaan normaalin elämän asioista ei voi tehdä,
ja siten niitä ei myöskään tarvitse tehdä.
Tämä hetki on harvinaislaatuinen tilaisuus pysähtyä.
Elämä on nyt, se on tässä.
Toivon iloa ja terveyttä jokaisen pääsiäiseen ja sen jälkeiseen aikaan.
