Kuten olen jo aiemmin täällä blogissa hehkuttanut, joulu on minulle suurin ja tärkein juhla.
Lapsesta asti olen haaveillut täydellisestä joulusta.
Aina joulun jälkeen ja / tai joulun aikana koen jääväni jotain vaille. Paljon tai vähän vaille siitä joulusta, jota toivoisin.
Joinakin vuosina olen yrittänyt miettiä mielessäni aivan yksityiskohtaisesti ja loppuun asti, millainen se aivan täydellinen joulu olisi. Millainen se olisi, jos saisin päättää jokaisen yksityiskohdan.
Koskaan en ole päässyt mietteissäni loppuun asti. Osaan sanoa jotakin, mutta koskaan en kaikkea. Tehtävä on liian vaikea.
Joinakin vuosina olen todennut, että siinä mielessäni rakentamassani täydellisessä joulussa minun itseni pitäisi olla joku ihan muu ihminen, joku toisenlainen, ja elämäni pitäisi olla jonkun toisen elämä.
Tänä vuonna luin joulun pyhinä kirjan, jossa sattumalta kuvattiin erilaisten ihmisten jouluja, ja todettiin, sekä joulun että elämän kokonaisuuden suhteen, että mitään idylliä ei ole olemassa, kenelläkään. Monet haaveilevat idyllistä ja tavoittelevat sitä, ehkä joskus uskovat pääsevänsä lähelle sitä. Monet luulevat, että muilla on se, ja itsellä vain ei ole.
Mutta kirjan ajatuksen mukaan mitään idylliä ei oikeasti ole olemassa. Kellään. Missään.
Päätin uskoa kirjan ajatukseen.
Tänä vuonna jouluni oli kuitenkin melko lähellä täydellistä, idyllistä, haaveideni täyttymystä.
Voin kertoa, että se tuntui a) hyvältä, ja b) kuitenkin surulliselta: sain melkein kaiken, mutta joku läpipääsemätön kalvo kuitenkin oli minun ja aivan täydellisen täydellisyyden välissä, ja jollain tapaa tajusin, että en tule koskaan pääsemään sen kalvon läpi, en tule koskaan saamaan sitä, mitä jossain mieleni sopukoissa haaveilen ja mitä en oikeastaan edes osaa sanallistaa.
Tässäkin pätee yhden monesti siteeraamani kirjan ajatus:
"Tee työtä ja ponnistele, mutta hyväksy. Älä yritä pakottaa maailmaa unelmiesi mukaiseksi. Todellisuus on parempi."
Uskoo ken tahtoo. Tänään päätän taas uskoa, että todellisuus on unelmiani parempi, kuten se usein kyllä osoittaa olevansa.
Siispä, jaettuja palasia joulustani 2020, joka muuten oli minulle kolmaskymmenes joulu, jos lasken oikein.
Ennen joulua pelkäsin kamalasti, että sairastun koronaan, tai joku minulle tärkeä sairastuu. Joulukuuhun asti olen osannut suhtautua koronaan realistisesti: teen parhaani, että en sairastuisi tai sairastuttaisi muita, mutta en kuitenkaan ole hysterisoinut. Ennen joulua kannoin niin suurta stressiä siitä, että joku sairastuu ja sairaus pilaa joulun kokonaan, että on ihme, että se stressi ei sairastuttanut.
Kukaan ei sairastunut. Jälleen yksi (todennäköisesti turha) opetus tulevaisuuden varalle: pelkään ja olen varma, että pelkoni toteutuu, mutta varmuuteni ei ole merkki siitä, että se tapahtuisi.
Olin vapaapäivällä jouluaatonaaton, koska olin töissä edellisenä lauantaina. Kulutin vapaapäiväni mm. siivoamalla, leipomalla pipareita ja paistamalla kinkkua.
Paistoin kinkkua elämäni ensimmäisen kerran. Tein sen, koska olin vapaapäivällä ja siksi ainut, joka sen siinä hetkessä pystyi tekemään. Kävimme suosikki-ihmiseni kanssa edellisenä päivänä läpi, miten kinkunpaisto etenee. H-hetkellä googlasin kolmet kinkunpaisto-ohjeet ja katsoin yhden Youtube-videon, ja päätin niiden takia toimia eri tavalla, kuin olimme sopineet. Kolme ohjetta ja yksi video pitivät yhtä, ja ne olivat erilaiset kuin sopimamme toimintatavat.
Laitoin kinkun uuniin netin ohjeita seuraten, ja tietenkin heti kun olin sen tehnyt, soitin suosikki-ihmiselleni töihin ja kriiseilin. "Nyt mä pistin sen kinkun uuniin. En tehnyt niin kuin sovittiin, vaan tein näin. Nyt tää kinkku menee pilalle ja koko joulu menee pilalle. Se kuitenkin nyt on siellä uunissa, eli mitään tuskin kannattaa enää tehdä."
Ja nyt, saisinko aplodeja tänne kiitos: kinkku otettiin illalla yhdessä pois uunista ja kaikki oli sujunut alusta loppuun asti hyvin. Kinkunsyöjät kehuivat kinkkua. Itse maistoin paiston jälkeen pikkupalan ja kaikki muu oli mielestäni ok, paitsi suolaisuus: valmiiksi suolattu kinkku, jonka suolaamisen eteen emme olleet tehneet mitään, oli mielestäni liian suolainen. Muut kuitenkin olivat sitä mieltä, että kinkku oli hyvää. Voinen siis paistaa ensi vuonnakin.
Haluan tässä vaiheessa vielä kertoa, että en itse ole moneen vuoteen syönyt kinkkua. Siihen ei ole mitään aatteellista tai aatteetontakaan syytä, en vain halua syödä kinkkua. Syön kaikkea muuta. Tänä vuonna kuitenkin maistoin uunista otettua kinkkua varmistaakseni, pystyykö sitä syömään. Ja pystyihän sitä.
Aatonaattoiltana suutuin, koska kaupassa ei ollut haluamaani suklaata. Lähdimme viimeiselle ostosreissulle ja tavoitteenani oli ostaa itselleni yksi ainut joululahja: tietty haluamani suklaalaatu. Kävimme sen vuoksi kahdessa kaupassa, eikä sitä löytynyt kummastakaan, vaikka aiemmin oli löytynyt. Tarkoitus oli ollut ostaa vielä täydennystä muille tarjottaviin suklaisiin, mutta kun en saanut omia suklaitani, suutuin niin paljon, että jätin muutkin suklaat ostamatta. Illan aikana kuitenkin pääsin tästä yli, sillä kyseessähän ei ollut vakava onnettomuus kaikkeen siihen nähden, mitä olisi voinut tapahtua.
Jouluaattoaamuna tein, kuten olen tehnyt jokaisena jouluaattoaamuna niin kauan kuin muistan: heräsin aamulla ennen kahdeksaa ja parkkeerasin klo 8.00 television ääreen katsomaan Joulupukin kuumalinja -ohjelmaa.
Jouluaattona klo 12.00 käänsin kanavaa katsoakseni joulurauhan julistuksen.
Joulurauhan julistuksen jälkeen syötiin ensimmäisen kerran jouluateria.
Tänä jouluna vietin elämäni ensimmäisen kerran aika ison osan joulusta laittamalla pöytään kaikkea ja korjaamalla niitä sitten pois. Olen aina luullut, että ns. "emännöinti" ei suju minulta ja on stressaavaa, mutta löysin itsestäni uuden puolen: oikeasti nautin tuosta roolista ja olin aivan tyytyväinen siihen.
Ruuan jälkeen juotiin kahvit ja kahvin jälkeen latoessani astioita tiskikoneeseen talo oli täynnä meteliä, jonka vain muutama ihminen sai aikaiseksi puhumalla yhteen ääneen.
Huomasin myös siinä hetkessä uuden asian: ehkä aikuiselämäni ensimmäisen kerran edes meteli ei yhtään nostanut stressitasoani, vaan olin iloinen siitäkin. On oikea joulu, kun on ihmisiä ja ihmisten tuottamaa ääntä.
Istuin joulusaunasta jäähyllä jouluvalojen valaisemalla terassilla, taivas oli pilvessä ja kuu oli puolikas.
Illalla syötiin toisen kerran, eikä ainakaan ollut epäilystä, että tarjottavaa olisi ollut liian vähän. Olin vakavissani pelännyt, että suklaat eivät riitä, esim. siksi, että aatonaattoiltana jätin vihanpuuskassani viimeiset täydennykset ostamatta, mutta vaikka suklaata syötiin, niin suklaavarasto ei vaikuttanut hupenevan yhtään.
Jouluyön pimetessä avasimme lahjat kahdestaan suosikki-ihmiseni kanssa, kuten olemme tehneet kaikkina yhteisinä jouluinamme.
Olin ostanut hänelle yhden lahjan vähän riskillä. Ostin sen, kun en oikein tiennyt, mitä hänelle tänä vuonna ostaisin. Heti tilattuani lahjan verkkokaupasta aloin pelätä, että hän ei pidä siitä. Jouduin hakemaan sen postista kävellen, koska pyörällä en olisi saanut sitä kuljetettua. Kävellessäni sen kanssa kilometrin matkan keskustasta kotiini minusta ei ole näkynyt paketin takaa muuta kuin jalat. Paketoimiseen meni kaikki kotonani oleva lahjapaperi. Kuusen alla odotti suuri, suorakulmainen, kova paketti ja hän luuli, että se on ehkä joku työkalupakki.
Se oli autorata.
Hän kokosi sen joulupäivän iltana ja sen jälkeen ajelimme kilpaa autoilla. Minä, joka en ole koskaan välittänyt autoista tai autoradoista, jäin myös ihan koukkuun ajelemiseen. Autoja ohjaillaan vivuilla, joissa painetaan kaasua ja ekstrakaasua, ja tietysti kurveissa pitää osata hellittää kaasunäppäimeltä, tai muuten auto lentää radalta. Silti tekee mieli ajaa lujaa, ja silmukassa pitääkin mennä lujaa. Joulupäivän illan ajoimme kilpaa, ajoimme ja ajoimme, ja ajattelin, että jokaisen aikuisen ihmisen pitäisi saada aina joku tällainen lelu joululahjaksi muistaakseen jotakin oikeaa riemua kaukaa lapsuuden jouluista.
Lisäksi olimme ostaneet toisillemme yhdet ihan samanlaiset lahjakortit osaamatta yhtään ajatella, että kumpikin ostaa ihan samanlaiset lahjakortit mutta eri paikkoihin, ja se oli hauskaa.
Joulupäivän aamuna kävin ulkona koiran kanssa ja aamu oli tavattoman kaunis, juuri sellainen, kuin jouluaamu voi parhaimmillaan olla. Maa oli valkoinen, valot paloivat ulkokuusessa, puut olivat huurteessa. Ei tuullut, ei satanut mitään, oli vähän pakkasta.
Jouluaamuna keitin riisipuuroa. Se oli laskelmieni mukaan kuudes riisipuuro, jonka olen elämässäni keittänyt, ja se oli ensimmäinen onnistunut. Tunsin suurta ylpeyttä siitä.
Joulupäivän iltapäivänä lähdimme kävelylenkille ja katselimme talojen jouluvaloja ja tienvarsien lyhtyjä.
Ja joulupäivän iltana, kuten todettua, ajoimme autoradalla.
Nyt on alkanut se aika, mistä en pidä.
Jos joulunalusaika on mielestäni vuodessa parasta tai ainakin lähes parasta aikaa, niin pahinta aikaa vuodessa ovat joulun ja uudenvuoden välipäivät.
Asiaa auttaa kuitenkin se, että takana on joulu, jossa valtaosa toiveistani täyttyi. Kukaan ei sairastunut tai sairastanut, vaan sain tavata ne ihmiset, jotka kaikkein eniten halusin tavata. Sain tehdä työtä toisten eteen ja tuntea itseni siksi tarpeelliseksi, mutta sain myös levätä ihan riittävästi ennen töihin paluuta. Sain valkoisen joulun, mutta en mitään lumimyrskyä. Sain syödä vatsani täydeltä suklaata. Sain tuottaa iloa ja olla itse vilpittömän iloinen.
Toivotan kaikille samanlaista iloa myös joulunjälkeiseen elämään ja vielä parempaa uuttavuotta 2021!
